Kolmen tienoilla minä herään tarkistamaan, että maailma on kohdillaan. Useimmiten on vaan mukava kuunnella hetki hiljaisuutta tai toisten hengitystä - vaimea kuorsauskin on silloin rentouttavaa - ja sitten voi kääntää kylkeä, jatkaa unia. Joskus kuitenkin olo tuntuu virkeältä eikä uusi uni tulekaan heti. Silloin on noustava jalkeille ja tehtävä univaellus. Tutut esineet ja niiden sijainti on lihasmuistissa ja lattialle jääneiden legojen aika on tässä taloudessa jo ohi. Katuvaloja täällä ei ole, mutta ajoittain kuu valaisee jännittävästi öisen maailman. Viime yönä en laittanut pilvisestä pimeydestä huolimatta edes yövaloa, kun huomasin harhaillessani, että kotihan on täynnä kiiluvia silmiä. Punaisia, vihreitä, sinisiä, keltaisia, oransseja. Vilkkuvia ja tasaisesti palavia. Valopisteitä ja numeroita, kuvioita ja kaikkien niiden heijastuksia ikkunoista ja muista kiiltävistä pinnoista. Suden hetki on digitalisoitu.
Mihin me tarvitaan kaikkia noita valoja? Erilaisten laitteiden kevyet hurinat jotenkin ymmärrän ja hyväksyn, mutta yön valosirkus on kotona ihan turhaa. Ulkona, kaupungin yössä loistava ruokakaupan, huoltoaseman tai apteekin 24open-kyltti on kai tarpeen ja jotenkin lohdullinenkin.
Maailmanmenon uudelleenjärjestäminen ihan yksikseen ei sovi kuitenkaan aamuyölle. Pieni pätkä Katja Ketun Hitsaajaa - ja jos se vie liian syvälle, muutama sivu Mma Ramotswea - ja uudet unet ottavat pian mukaansa. Seuraava havainto on yleensä töihinlähtijän hiljaiset askeleet tai jopa kouluauton jyrinä ykkösellä ylämäessä. Uusi päivä. Kiiluvaiset ovat menettäneet öisen hehkunsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti