Villasukka-ajatus ja pussiteetä

Mielessä vilahtelee kuva kirjavista, pehmeistä, eläinkuviollisista villasukista. Kuljen ikkunasta toiseen aikomassa. Pohjoistuuli repii lehtikuusen laiskoja oksia monimutkaisille kaarille ja irrottelee keltaisia lehtiä koivuista ja kirkuvanoranssista saskatoonista. Marjapensaiden tyhjennetyt oksat pyörivät tiukkaa epätahtista spiraalia paikallaan ja pihlajanmarjatertut tanssivat huolettomina omaa humppaansa. On niin syksy. En saa oikein mennyksi sekaan. Ei siksi, että tuulta tai kylmää pelkäisin. Ei. Pelkään vaan, että pienestä nurkasta kiinni saatu ajatus karkaa pohjatuulen matkaan ja aiottu kirjoitus ei etene.

 

Jos saisin valita ihan kenet tahansa seuraksi iltapäiväteelle, tänään se olisi ehkä Alexander McCall Smith. Luulen, että hän istuisi kapealla pikkukeittiön penkillä yhtä vaivaantuneena kuin minäkin. Rooibosta pussissa! Vanha herra ei taida oikein käsittää, mihin sen narun jatkeena roikkuvan mötkyn tipauttaisi - aika nololta se kumminkin näyttää siinä lautasella, korppujen vieressä. Miksen tehnyt haudutettua? tuskailen mielessäni ja kaappaan teepussin ja kiikutan tippuja varoen kompostiämpäriin. Naurahdamme vähän ja vaihdamme muutaman sanan kompostoinnista. Korpunmuruja rinnuksilta kokoillen istumme hiljaa, kunnes yhtäkkiä, yhtäaikaa aloitamme: "Mma Makutsin silmälasit..." Kohteliaan häkeltelyn jälkeen minä kysyn, miksi suuret silmälasit ovat hänestä niin erityiset - ja hän kysyy yhtäaikaa, ovatko suuret silmälasit minustakin jotenkin erityiset. Sitten iltapäivä kuluu ihan huomaamatta, kunnes hänen täytyy lähteä.

"Kiitos kirjoista", sanon ja hän vastaa "Kiitos hillokorpuista!" Onneksi hän unohti jo sen teen.

Vasemmalla valkoherukkahyytelöä ja oikealla marja-aronia-mustaherukkasosetta. Teepussi kompostissa.