"Hei, miks tää sanoo, ettei osoite ole saatavilla..."

Puhelu tyttärelle, joka kärsivällisesti ja hymyilevällä äänellä neuvoo, kuinka Äitibatman pääsee kampeamaan langalle... eli aloittamaan tämän blogin.
"Ai siis saanko mää itte päättää sen osotteen...? Eikä laiteta ättiä... siis sitä vänkyrää...ok!"
Ajatella - minä saan itte päättää. Se on mukavaa. Äitibatmanista, joka on hiukan hömelö joissakin asioissa. Niinkun tämmösissä blogeissa ja muissa. Mutta nautti, kun saa itte päättää.
Onneksi minä olen oppinut, etten ole tyhmä, vaikken heti tiedäkään. Kun en ole niitä natiiveja. Olen vain ihan tavallinen 50-luvun lapsi - Äitibatman joillekin ja tavallinen äiti joillekin toisille - ja tietty muutakin vielä joillekin muille.
Mutta hauskaa, että minulla on nyt blogi. En ole vielä ihan varma, mitä tällä tekee, mutta eiköhän se selviä, kun alkaa vaan paukuttaa... (Eräs Perheenjäsen paukuttaa tietsikan nappuloita, minä vaan pehmeästi hipostelen, en paukuta.) Mutta minä puhun välillä vähän paukuttamalla. Painokkaasti, voimakkaalla äänellä ja turhia siekailematta. Senkin olen aikojen kuluessa oppinut. Kun sanoo selvästi, toisten on helpompi tajuta ja suhtautua. "Että tuommonen paukuttaja."
Tämän viestin nimi olisi voinut olla "Sen minä olen oppinut", koska näyttää tulevan ulos aika monta asiaa, mitä olen muka oppinut. Hmph! (Tuo on niin mukava äänne, että käytän sitä aika useasti - kun haluan vähän teekeillä.)
Tai "Paukuttaja" - siinä olisikin ollut komea nimi, jolla aloittaa. Liian komea, koska en minä nyt niin paljon sano tai paukuta.

Riittää nyt. Laitanpa kuvan. Hampurilaisesta, jonka tänään söin.

Kuskasin puolilta päivin kottikärryillä pihatien varteen pöydän, virittelin liinan ja pihlajanoksia. Lainasin naapurista mikroaaltouunin ja vedin roikalla sähköä puuvaraston ovenpielestä, että sain lämmitettyä eilen illalla ja tänä aamuna tekemäni hampurilaiset ja pizzanpalat. Ketsuppipurkki ja majoneesituubi olivat pian ojennuksessa siinä itsetekoisen kurkkusalaatin vieressä - ja suodatinpussit valmiina mikron vieressä vasemmalla. Sitten istahdin jakkaralle viritykseni viereen odottamaan, että joku tulisi mun Piknikkipaariini asiakkaaksi. Aurinko paistoi lempeästi ja mäntykankaalta levisi hetkittäin vielä ihan kesäinen tuoksu. Katselin muurahaisten menoa, mietin sieniä ja mustikoita - ja odotin.
Vartissa oli paikalle ajellut pari pyöräilijää, pysähtynyt muutama autollinen kulkija, postintuoja ja kouluautosta loikkineet naapurinpojat. "Mitä sais olla - hampurilaisia vai pizzaa, jauhelihapihvillä vai kalapihvillä, mehua vai vettä?"
Että minä nautin, kun hiukan yllättyneet, iloiset ihmiset tekivät valintojaan ja näyttivät syövän hyvällä halulla. Siinä ne seisoskelivat - ja ne, joiden polvet kestivät, kököttivät kyykyssä, männynrunkoon nojaillen - ja kaikki keksivät hauskoja juttuja, joille naurettiin remakasti. Kyllä ulkona syöminen on ihanaa. Toisten ruokkiminen on myös ihanaa. Ja vähän se yllättäminenkin.