Näitä tämmöisiä

Kasvihuone on vapautettu varsinaisesta tehtävästään ja valjastettu teehuoneeksi täksi talveksi. Iltapäivätee ja iltateekin maistui ihan erityisen hyvältä parin asteen pakkasessa. Lommoinen Airami säilyttää juoman kuumana muutaman tunnin ainakin. Tuoksu leviää huoneeseen ja höyry tiivistyy kattoon pieniksi kimmeltäviksi pisaroiksi.

Seuraa en saanut tänäänkään tänne, mutta nautin kyllä aamupäivällä kahvit kirpparin päättäjäisissä muiden pöytiään tyhjentämään tulleiden kanssa. Se oli oikeasti mukavaa.

Aamutv:ssä haastateltiin hauskaa Mark Levengoodia ja hänet olisin ehdottomasti valinnut tänään seurakseni kasvihuoneen kynttilänvaloon, mutta valitettavasti se ei käy... ei edes mielikuvituksessa. Tiedän, että se ei käy. Vaikka hän jollakin tapaa on mun sielunveli. Hän voisi olla jopa pikkuveli. Mutta teelle hän ei tulisi, koska hän ei näkisi minua. Niin se on.

Joskus toivoisin olevani enemmän eevakilpi ja maria - en niin martta.

Calluna ja minä toivotetaan ihanaa marraskuuta. Toivottaminen on niin toivottoman yleistä nykyään. Ja odottakaahan, kun joulu tulee... Sitten sitä vasta toivotetaankin. Huh.

Kukaan tule...

Aamulla kirkasvaloa - ja illalla sitten kynttilänvaloa. Päivällä hetkinen päivänvaloa ja yöllä ei yhtään mitään. Paitsi niitä kiiluvaisia ja joskus tähtien valoa ja kuutamoa.

Oli eilen illalla jännä olla yllättäen hetki täydellisessä pimeydessä ja tajuta, että sisälle taskulampun luo on monta mutkaista, möykkyistä metriä. Sulake paloi ja sammutti kasvihuoneesta valot kokonaan. Olin juuri pessyt ja lastannut kottikärryihin aikamoisen purkkiarmeijan, joka tietysti levisi polulle, kun törmäilin kärryjen kans ties mihin arvaillessani polun mutkia. Miten pitkältä 50 metrin matka kasvihuoneelta taimikamarille tuntuikaan. Ja saattoipa joku yksinäinen kulkija kalasatamassa ihmetellä sitä kiukkuista ärräpitoista tekstiä, mitä estoitta päästelin suustani, kun kokoilin kertaalleen pestyjä purkkeja polunvarren lätäköistä käsikopelolla.

  

                                                                                                                                                               Nyt on sitten päivänvalossa tilanne selvitetty ja taas puhtaat purkit kasattu taimikamarin kaappeihin, hyllyille ja lattiallekin odottamaan uuden kevään koitoksia. Kasvihuoneissa vallitsee tyhjyys ja autius - talvetettavat on siirretty taimikamariin ja ulos lavakauluslaatikoihin, mikä minnekin.  Kasvivalolamput tuovat hätäapua  kaamoksen kourissa kitkutteleville, vehreytensä menettäville kasveille. 

Kärräyspäivä oli silti oikein hauska ja olo aikaansaannosten takia hiukan sankarillinen. 

Hömö-, tali-, sini- ja töyhtötiaiset, valtava tilhiparvi, närhi, harakka ja kolme villiä oravaamme ruokailivat aika pelottomasti, vaikka minä liikuin askareissani hyvinkin läheltä. Metsäkauriita ei ole näkynyt sitten sunnuntain ja jäniksetkin ovat pysyneet pois pihalta. Olisko kettu asialla - sunnuntain räntäläimäreissä näkyi sen jäljet. Oli jolkotellut rantasaunalle ihan kasvihuoneen vierestä.                                                       

                                                                                                                                                                   

                                                                                        

Mutta kukaan ei tullut tänään iltapäiväteelle, vaikka laitoin hienot kupit ja kynttilät ja kaikki. En tainnut ketään kutsuakaan. Olisko siinä syy...

Keltainen kottikärryn rengas

Jotta edes yhdellä onnettomalla tarinalla olisi onnellinen loppu, tämä on kerrottava.

Siinä se on. Uusi, keltainen kottikärryn rengas.

Eräs perheenjäsen joutui kyllä kollaamaan kaikki paikalliset ja kai naapurikuntienkin puodit tämän löytääkseen, mutta vaivannäkö kannatti. Maa ja tavara kulkee taas tällä tontilla iloisesti. Ja tuo väri on ihan bonusta!

On muuten otettava toinenkin kuva - hetkinen vain!

Koska värillä on väliä - ja jos joskus ei ole, kerron heti!

Horroriharhailulla

Aloitin haravoinnin myös takapihalla, mutta jotenkin se urakka häälääntyi... leikiksi meni!
 

Ja sitten tuli vielä mieleen muutaman vuoden takainen kuvasarja marraskuisesta pihasta ja kasvien siirtymisestä talvihorrokseen. Saatoin hiukan innostua photoshoppauksen ja kuvatekstienkin kans...

Rhodosotilaat mustissa sadeviitoissaan vartioivat pihaa oman muurinsa takana. Tuleppas, Valkoinen Kylmä vähän lähemmäksi, niin korvillesi saat! Puolustus pitää!

Sembramänty riekkuu myrskyisen syyssateen kourissa itkuisena, viluisena ja surkeasti valittaen. Ei vielä, Talvi, ei vielä tänne...

Kakalia on antanut periksi. Jokainen lehti erikseen ja kaikki yhdessä. Tulkoon mokoma, vieköön...

Sinikuunliljatkin valuvat surkeina reunakiven ryhdikkäistä yrityksistä välittämättä. Se on myöhäistä nyt...

Purppuratuomen viimeinen, kyyneleinen viesti menneelle kesälle.

Kuusen juuri kohottaa kelmeän, luisen polvensa parempaan asentoon antautuakseen kylmän kuritettavaksi, roudan ruhjottavaksi, pakkasen pantavaksi.

Rentoakankaali yrittää vielä uhmakkaasti säilyttää ryhtinsä Kylmän Valkoisen jaloissa...

... mutta akileijat ovat menettäneet uskonsa - ainoana toivonaan kerätä viimeiset voimanrippeensä hentoon juureensa. Mutta maa on niin kylmä...

Kuunliljojen kalpeat lehdet kiittävät kesää laskeutuessaan maan syliin. Keskiöisen kuun valonsäde vilahtaa viimeisen kerran sen lehdillä - ja sitten kaikki on ohi.

Maa-artisokat pakenevat pohjatuulta viimeisillä voimillaan, toisiinsa tukeutuen, pellonreunan turvaan - mutta turha on yritys. Ne katkeavat, kaatuvat ja katoavat maan multiin.

Raparperikään ei voi kuin muistella menneen kesän loistoa. Katoavaista on mainen kunnia ja kukoistus. Voi niitä vahvoja varsia - ne olivat kerran täynnä tulta, aromia ja elämää! Ja entäs ne laajat, lukemattomat, vehreät lehdet sykkivine suonineen? Oi, sitä elämisen riemua, josta on nyt luovuttava... Tuleekohan ensi kesä! Tuleehan?

Värililjat sammuvat kuin sädetikut, hiiltyvät mustiksi, kiukkuisina kitisevät toisiaan vasten. Terälehtien oranssi hehku on muisto vain.

 
Helminukkajäkkäröiden iloinen pulputus on myös vaimeampaa, vaikka aika-ajoin kasvustosta kuuluukin vielä pieniä nauruntirskahduksia ja huvittuneita huudahduksia. Suunnittelevat varmaan siementävänsä ja uskovat alaansa laajennettavan seuraavana suvena... Luulevatkohan ihan uusiin multiin pääsevänsä?
Voi noita vallattomia, suruttomia, elämälle keimailevia hupsuja!

Korallikanukallakin on vielä virtaa varsissaan.Se ei tarvinnut lisäväriä eikä -tehoa photoshopista. Kuinkahan syvältä kellanrinmuurin uumenista se energiansa kaivaa?

'Orange Prinzen' sisu paljastuu pakkasen kourissa - ruskaväriksi on vääntänyt ärhäkän skaalan eteläisistä sukujuuristaan huolimatta. Hedelmää ei mokoma ehtinyt kypsyttää, mutta kuin uhmallaan vaatii huomiota osakseen viimassa ja pakkasessa. Korea Prinssi.

 
Ruusun villiversoilla on omat konstinsa pistää hanttiin Pakkasherralle - piikittävät mokoman kintut niin, että muistaa vast'edes varoa tulemasta liian liki.

Parsa kumartuu lempeästi juuriensa ylle kuin lämmittämään niitä hallan kouraisuilta. Villava lehdistö kerää jäisiä pisaroita tuomaan kimallusta kuun valossa, pakkaspäivän auringossa.

Sammal vetää villavilttinsä kiville suojaksi ja supattaa hauskoja juttujaan kovien, kivisten korvien kuultavaksi, yhteiseksi ajankuluksi ja iloksi. Kyllä me tästä selvitään, kumpainenkin.

Renessanssiruhtinas ja saniaisheimon herra, kotkansiipi, jättää kesän arvokkaasti kullankirjavassa, koreassa asussaan keikaillen. Eipä taida kuulla, kuinka kohtalokkaasti kompostin kansi jo kumahtaa...

Sininata kirskahtaa kirouksen Kylmälle ja puolustaa paikkaansa välittämättä  pellonreunan pyöreälehtisten perennojen paheksuvasta mutinasta... Kyllä tässä pitää edes jonkun puoliaan pitää!

Tuivio on päättänyt toivioretkensä muurinreunaan. Katsotaan sitten keväällä uudestaan. Tai jätetään katsomatta. Miten vain.

Taponlehti nauttii tilanteesta. Vilpittömästi. Täysillä.

Humala ei. Sillä on morkkis, kohmelo, krapula. Pitikö koko kesän kirmata siihen malliin?

Heisi viis veisaa deadlineista ja valomerkeistä - se pukkaa uutta kasvua ja uskoo ohittavansa typerät talviset uhat. Ne ei mua koske!
(Eikö se pöljä hoksaa edes violetiksi vääntynyttä väriään ja vilunvärinää varressaan?)

Jotenkin katuvaiselta ja alakuloiselta vaikuttaa valkovatukkakin. Missä on nyt heleä vihreys? Missä korskea kellankulta? Missä vilkkaasti tuulessa keinuva keveä tanssi?
Maata vasten murjottuna kaikki!

Maata vasten olisi mehitähtikin - ellei kivipaadesta olisi turvaa hakenut. Siinä voi vaivainen vielä hetken sinnitellä... sitten on luovutettava, vaikka mieli olisi muuta vailla...

Kuloheinä piiskaa rantakiviä terävillä vihneillään niin turhaan... Mihin pystyisi mitätön - tyytyköön vaan kurjaan kohtaloonsa, kalliolle kade...

Koristehirssi nostelee kylmäisiä kinttujaan kosteasta mullasta ja valittaa, ettei ole koko kesänä juuri viihtynyt, vaikka kasvihuoneen suojissa sitä on porukalla passattu ja paapottu. Kaikille ei pysty mieliksi olemaan - ei mitenkään...

Keijunmekko on kuitenkin ollut vähään tyytyväinen ja tanssinut rivitanssejaan koko syyskesän. Vieläkin heilahtaa helma ja kopsuu kevyt tanssikenkä, vaikka Kylmä jo kumartaa sitäkin omaan polkkaansa osallistumaan.

"Käy tanssiin nyt kera kuoleman, kevytmielinen Rouva Maa.
Älä kirkaise, kun sinun vyötäröäs käsi luinen koskettaa.
Se on sentään vahva ja voimakas, ja se kernaasti viipyy uumillas.
Joka tanssia tahtoo, tanssia saa.
Keveästi Kuolema tanssittaa."

Ruusunkiulukan viimeinen valssi.
Sanat: Aale Tynni.
Sävel: syystuuli.

Rantapolun rakentaminen oli silloin vielä kesken. Mansikkamaan penkkien jalat odottivat paikalleen nostajaa. Kuin hautuumaa jostain vanhasta italialaisesta elokuvasta.

  

  

Huh... ja nyt painetaan nappia, joka päättää tämän marraskuunmakuisen horroriharhailun ja päästää meidät takaisin lokakuun aurinkoisempiin fiiliksiin. Marraskuuhun on aikaa. Talvikaan ei tule vielä.                                        

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                               

                               

Syystöitä

Purppuratuomen ruska on jokasyksyinen ilonaihe. En lakkaa ihmettelemästä tätä ylenpalttista väriyhdistelmien runsautta ja riemua. Luonto on tuhlaavainen ja järkyttävän moni-ilmeinen.

Tänään kutsun iltapäiväteelle Merja Aletta Ranttilan. Hän ei malta pitkään istua pöydän ääressä. Siirrymmekin rantasaunan portaalle pakisemaan - ja palelemaan. Irvistellään yhdessä pohjatuulen puhalluksille ja viiltäväntuntuiselle viimalle, joka riittää rantoja ihan silmissä. Puhutaan lentämisestä.

Tähän asti olen lapsilleni luvannut, että jos joku hätä yllättää, otan luudan ja lennän sillä apuun (niinkuin minusta nyt apu aukeaisi monestikaan - mutta koen sen äidintyökseni). Lupaus pitää edelleen.
Merja Aletan grafiikanlehdeltä löysin hänen lentolaitteensa ja luulen, että sillä pääsee samoihin turvajoukkoihin alta aikayksikön. Sielunsisar.

Tulisko muutkin sielunisisaret teetä hörppimään? Pullaa ei ole, mutta jos eilisen sitruunatortun reunapalat kelpaa.

Ymmärrän kuitenkin, jos ette tänään ehdi. Lienee lentämistöitä teilläkin.

Neulaspitsiä lehtipeiton reunassa

 

En ole käsityöihminen, mutta näen kudelmia, kuoseja, ompeleita, ornamentteja, lankaisia ja kankaisia materiaaleja, saumoja, sidoksia ja silmukoita.

Nuo pitäis varmaan haravoida pois, mutta en vieläkään malta. Kullankarvainen lehtikuusenneulasmatto ja pörheä, ihanasti kahiseva koivunlehtipeitto virittävät syysriemuani, joka on ollut muutaman viikon syrjään siirrettynä vieläkin ihanampien asioiden tieltä. Keskeistä sanastoa niissä vieläkin ihanammissa ovat esimerkiksi häät ja syyslomalaiset, lentokentän porrasautot ja harmaat Volvot, superpalloleikki ja kirahvin kimakka naukaisu, vesipullojen etiketit ja viinikin, serkkujuhlaideat ja juttutuokiot, aamukahvit ja iltapitsat, rakkaat ihmiset ja monet uudet tuttavuudet, irtopohjavuoat ja Suomenlinnan lauttamatkat, toimivat puhelin- ja fb-yhteydet, onnelliset hetket ja onnet onnettomuuksissa, taas aika-ajoin toimiva kamera ja pienikokoinen, mutta korkealle yltävä koirulainen, kolme kypsää myöhäistomaattia ja kelmeä kaalipatakin, yksi vanha mies ja tuhat tähteä taivaalla. Ja nuo miljoonat neulaset ja lehdet lokaisessa maassa.

Etupiha ja pihatien reunat on kyllä haravoitu. Takapihalta löytyykin sitten nämä salaiset nautinnonlähteet. Ties vaikka löytyis vielä keväälläkin.
Rannassa on riitettä, mutta sydänala niin lämmin ja sula.