Menin kangaskauppaan. Piti ostaa kangasta uusia sohvatyynyjä varten. Valitseminen oli vaikeaa, kun vaihtoehtoja oli niin paljon. Punaista menin alunperin hakemaan. Sopivan sävyn ja materiaalin löydettyäni huomasin hienoja vaihtoehtoja vihreiden ja violettien kankaiden kokoelmassa... ja päädyin lopulta musta-valkoisiin geometrisiin... No sitten myyjää odotellessani sain reilun vartin harkinta-aikaa ja palasin takaisin sen alkuperäisen punaisen luo. Heitin arpaa musta-valkoisten ja punaisen välillä - ja ties monesko kierros oli menossa, kun myyjä yllättäen vapautui edellisestä asiakkaasta ja kysyi sen vakiokysymyksen: "Mitä rouvalle saisi olla?" Olin vähällä lähteä tyhjin käsin, koska en pidä tuosta rouvittelusta, mutta tajusin onneksi ajoissa, että jos lähtisin, joutuisin tyytymään niihin nuhjuisiksi nuijittuihin ja saumoistaan ratkenneisiin vanhoihin sohvatyynyihin vielä seuraavankin vuoden - ja niinpä vastasin ystävällisesti: "Tätä punaista kahteen sohvatyynyyn - ja tuota musta-valkoista kahteen muuhuun ja vielä tuota toista geometrista kahteen..." Siinä vaiheessa muistin, että onhan meidän itsekin mahduttava sohvalle istumaan - ei sitä kokonaan voi täyttää tyynyillä, vaikka aika ihanaa sekin harmaa-valkoinen pallokuosi olisi ollut.
Kangas mitattiin ja leikattiin nopeasti ja ammattitaitoisesti... tsip-tsip - ja seuraava kysymys kuului: "Tarviiko rouva lankaa?" Rouva ilmoitti, että rouvalla on mustaa ja valkoista, mutta se juuri oikea punaisen sävy puuttuu. Siispä siirryttiin myymälän takanurkkaan, jossa päästiin sihtailemaan, mikä punaisista katoaisi parhaiten kankaan sävyyn. Oli siinä sihtaamista. Sitten myyjä esitti kohtalokkaan kysymyksen: "Aikooko rouva ommella vetoketjun tyynyihin?"
Jos olisin arvannut, mihin tuohon kysymykseen myöntävästi vastaaminen johtaa, olisin sullonut punaisen kankaan suureen suuhuni ja kumartanut kiitokseni ja siirtynyt kassalle. Mutta ei! Järjen käytön ja harkinnan sijaan kysyinkin:" Osaisinkohan minä ommella sen? Olisihan se kätevää, että päällisen voisi välillä irrottaa ja pestä..." "Oi, se on helppo homma?" totesi myyjä iloisesti ja alkoi nopeasti ja päättäväisesti neuvoa, kuinka vetoketjun ompelu tapahtuu. Samalla hän käänteli ja taitteli punaista kangaspalaani somilla ja näppärillä kätösillään ja kertoi, kuinka "tuosta taitetaan ja sitten vain vaihdetaan paininjalka ja hurautetaan tuosta ja tuosta ja tsip - siinä se on". Näin jo sieluni silmin siististi ommellun vetoketjun tyynyn pidemmällä sivulla ja painoin tiukasti taka-alalle muistikuvat, joita pulpahteli unholan merestä... sekin lasten haalarin vetoketju... olisko ollut 1989 ja sitten se harmaan lempineuleeni vetoketju, joka vuonna 2002 jäi kuvisluokan paperileikkurin terän väliin ja katkesi... Saattavat olla edelleen muuten siellä korjattavien vaatteiden ja vaihdettavien vetoketjujen arkistossa yläkaapin perukoilla... Pitäisiköhän tsekata, olisiko siitä haalarista lapsenlapselle? Hihii, poika saisi isänsä haalarin! Jos sen vetoketjun saisi vaihdetuksi.
Kangaskauppareissusta on nyt kulunut jo reilu viikko. Ompelukone on tököttänyt olohuoneen isolla pöydällä käyttövalmiina ja punainen tyynykangas siinä vetoketjun vieressä siisteillä laskoksilla. Kangas on pesty ja silitetty. Sisustyynykin on pesty. Sakset terotettu. Aluslanka puolattu. Lisäksi olen lukenut läpi koneen seikkaperäisen manuaalin - myös saksankielisen version - ja ihastellut venäläisiä aakkosia sen kolmannessa osassa. Ja olisin kai tehnyt paljon muutakin valmisteluhommaa, jos vain olisin jotain keksinyt. Mutta tänä iltana tajusin, että nyt se on vaan aloitettava. Vetoketjun ompelu. Uh.
Ja niin minä tein sen. Minä tein sen. Kahdesti. No, kolmesti. Siis neljästi, jos se toinenkin tyyny lasketaan.
Eka yritys piti purkaa, kun vetoketju olisi tullut väärinpäin. Toisella kerralla varmaan kangas oli väärinpäin. En ole ihan varma. Jotenkin se oli väärin. Kummallisen näköinen. Pullotti keskeltä. Kolmannen kerran jälkeen olin hyvin lähellä kaivaa nuppineulat ja harsinlangat esiin, mutta siihen en kuitenkaan sortunut. Olen sentään tehnyt tyttärelle yöpaidan niin, että pyysin häntä makaamaan kankaan päälle, että saisin kankaan leikatuksi oikean mittaiseksi. Minä kun en käytä kaavoja enkä harsi. Nuppineulatkin vaan pistelee.
Jossain vaiheessa kone alkoi päästellä outoja ääniä ja syrttäsi lankaa kankaan alle. Aluslanka myös siinä katkesi. Ja päällyslanka. Ja tapahtui muutama muu hiukan teknisempi välikohtaus. Ja muutama muu ihan inhimillinen välikohtaus. Ja muutama aika äänekäs välikohtaus, jossa karistelin karstaa keuhkoputkista ja anelin armoa ompeluvärkkien ja vetoketjujen tosiketkuilta haltijanretkuiltakin... Kunnes lopulta, vihoviimeisten sivusaumojen hurautuksen jälkeen valmis tyynynpäällinen vetoketjuineen oli käsissäni ja huomasin, että se oli nurinpäin ja vetoketju tiukasti kiinni. Sakset, virkkuukoukku ja katkennut etusormen kynsi - ja niin siitäkin ongelmasta selvittiin. Toinen päällinen oli helpompi. Huomattavasti helpompi. Ompelukoneen sisältä vain tupsahti öljyinen pölytöllerö ja jätti pienen merkin ihan siihen vetoketjun viereen. Sen pienen laukkalangan ja solmun kohdalle. Mutta päällinenhän on niin helppo irrottaa ja pesaista, kun on vetoketju.
Ihanaa, että meillä on nyt uudet päälliset kahdessa sohvatyynyssä. Niitä on mukava asetella sohvalle niin, että vetoketjut näkyvät. Verenpainekin tuntuu laskeneen ihan normirajoihin. Hyvästä mielestä.
Vielä olisi ne musta-valkoiset ja ne geometriset - ja jos vielä sen harmaan neuleen vetoketjun ... Uh. Ehkä ensi viikolla. Tai sitten joulun jälkeen... Kunhan ne haltijatontut ovat oikeasti leppyneet.
