Humph...shishta... thömph...shishtä!

Tää on ny vähän rishkaapeli tilanne... ku pitäss pyssyy langoilla - ja nää on nii kiikkerii nää kaapelit...

Läträtty viinojen kans. Ja pihlajanmarjojen kans kans kans... 

Kävin aamulla viinakaupassa ja ostin maustamatonta viinaa. Niitä oli niin monta hauskannimistä sorttia, että piti kysyä myyjältä neuvoa. Takavasemmalta tuli kyllä myös hyviä neuvoja, ettei kannattais hyvää ainetta marjoihin tuhlata. Valitsin sitten Leijonan - ei liikaa rosentteja eikä alkoholinmakua. Ja taas kuului takavasemmalta, että mitä se sitten hyvää, jos ei ees maistu.

Pihlajanmarjojen poiminta oli mukavaa. Marjoja riipiessä kuuntelin Herra Harakan äänekästä ohjeistusta. Olin ilmeisesti juuri hänen reviirillään ja rikoin törkeästi harakkapiireissä yleistynyttä käsitystä vastaan, etteivät ihmisolennot pihlajanmarjoista piittaa. Saduissakin kerrotaan niiden olevan hyvin happamia. Annoin sen rätkättää ja ilmoitin kerääväni vain 2-3 litraa, mikä määrä oli Suoperän Heikin pihlajanmarjalikööriohjeeseen kirjattu.

Sitten perkasin ja huuhdoin marjat niin hyväksi, että oksat pois - ja lehdet - ja ainakin yksi hehtaarinala koivunsiemeniä (siis jos ne olis kasvattanut koivuiksi asti). Valutuksen jälkeen kaadoin marjat uunipellille ja jo siinä vaiheessa piti hiukan konttailla lattialla. Ovat vikkeliä pirulaisia nuo pihlajanmarjat.
Lempeä uuninlämpö pehmitteli marjat parissa tunnissa suotuisiksi luovuttamaan mehunsa korkeampiin käyttötarkoituksiin. Sitten vaan lusikoin oranssinpunaiset aarteet vauhdilla kuumennettujen purkkien ohi pöydälle ja sieltä kiivaan pyydystyksen jälkeen uudelleen lusikkaan ja salamannopein syötöin lopulta perille purkkeihin. Melkein kaikki sainkin pyydystettyä - loput voidaan sitten illan mittaan nyppiä sukanpohjista ja viikkosiivouksen yhteydessä imurinsuuttimen karvareunuksesta.

Seuraava toimenpide likööriprojektissa olikin sen kalliin viinan kaataminen marjojen päälle peitoksi ja kypsytysaineeksi ihanalle nektarille, jota päästään nauttimaan muutaman kuukauden päästä. "MITÄ??? Kuukausien???" kuului nyt puolestaan takkahuoneen perältä. "Joojoo, mutta haihtuuhan se harvasta korkista siinä ajassa maailman tuuliin..." Äänen alistunut alakulo sai minun kovan sydämeni sulamaan ja tiristelinkin pullon pohjalta hänelle pienet lohdulliset.
Muutaman kuukauden päästä purkkien sisältö siis siivilöidään ja keitellään sokeriliemi (3-5 dl sokeria ja 1-2 dl vettä viinalitraa kohti). Jäähtynyt liemi sekoitetaan marjaviinan kanssa. Pullotetaan. Kääritään lahjaksi annettavaksi - ainakin se toinen pullollinen. Jos muistetaan. Kun ne voi unohtuakin sinne karviaishillojen ja kurkkusalaattipurkkien taakse.

Kun ei she lopputulos, vaan she tekeminen.

Pöljän potut

Sadonkorjuu jatkuu - ja yllätyksekseni 17. heinäkuuta pöljänä istutetut perunat tuottivatkin satoa - pieniä, mutta tosimaukkaita silti! Ja miten somalaisia! Nyt oikein harmittaa, kun nostin ne turhan aikaisin. Olisivat vielä ehtineet kasvattaa kokoa muutaman viikon, mutta nykin varret pois, kun luulin, ettei sieltä mukuloita löydy. No.
Rosamunda, British Queen, Pink Fir Apple, Lady Balfour, Shetland Black, Kestrel, Mayan Gold, Charlotte ja Asparges olivat kokeilussa, joka ei tähän lopu, jos se minusta kiinni on. Ensi kesänä meillä on oikea, kunnostettu pottupelto. On - ja ajoissa. 6. kesäkuuta viimeistään pano.
Ruohosipulia ja pillisipulia on menossa kuivatukseen. Eilen meni sangollinen basilikaa soseeksi ja pakkaseen talven pestoja ja pastoja varten. Ja huomenna vois laittaa muitakin yrttejä talteen. Let's see... ja niin, ne chilit!

Päiväkahviseurana pellonlaidassa oli joku pörisijä. Se oli hiukan ärhäkkänä mun pullan kimpussa - tympiintyi kai, kun ehdin syödä hilloraidan parempiin suihin. Auringonpaiste oli ihana!

Eipä uskoisi...

...kuinka nopeasti tunnelma muuttuukaan, kun aurinko lävähtää esiin pilvien takaa ja kirkastaa kaiken!
Se, mikä oli alakuloista, menetettyä ja ankeaa, muuttuu äkkiä riemukkaan energiseksi eloonjäämistaistoksi - ja melkein naurattaa se surumielisyys, jonka vallassa on vaeltanut monta tuntia. Voisi tirskutella ilonkyyneliä tuosta auringonpaisteesta!

Paiskaan viisi syytä siihen veteen, joka silmistä valuu

Yksi syy:  Ulkona tuulee niin lujaa, että hiukset meuhuaa naamalla ja liepoo silmiä. Samaan syssyyn vähän surettaa, kun nuo loput tomaatit eivät taida ehtiä edes raakileille, saati sitten kypsiksi tänä syksynä.

Toinen syy:  Harmaa, kylmä sade, joka hetkessä vaihtuu rännäksi, joka taas enteilee ensilunta. Ensilumi tekee minut jostain syystä aina surulliseksi. Muistikuva kuusivuotiaana rikkomassa yksin yön aikana jäätynyttä lätäkönpintaa ja itkuisen haikea mieli, koska ukki ja mummi olivat juuri muuttaneet meiltä Saarankadulta Kastelliin. Tiesin, että muuttaisimme kohta perässä, mutta se ei sen hetken ikävään auttanut.

Kolmas syy: Katsoin aamulla digiboxilta Vain elämää -tallenteen ja siinä oli yllättäen jotain niin intensiivistä ja tunteikasta, että kyyneleet vain tulivat. Samuli Edelmann lauloi Vesku Loirille Väliaikaisen ja Paula Vesala Elegian. Ne menivät aidosti perille. Pienen tilan intiimiys ja voimakkaasti eläytyvät tulkitsijat sen kai tekivät. Eikä tuo ollut ollenkaan eka kerta, kun laulut ja laulajat saavat minut kyyneliin. Isän laulama 'Järveltä kuuluu aironkalke, ken siellä mahtaa soutaa' teki sen aina. 'Lapsoset ketterät kotihaasta' -laulua pääsen toiseen säkeistöön asti itkemättä. Speleman ja Lapinpoika aiheuttavat joskus nielussa pakahduttavia tuntemuksia - puhumattakaan Yngwie Malmsteenin tai Jimi Hendrixin parhaista kitarasooloista. Nino Rotan säveltämä La Strada -elokuvan tunnusmelodia on myös varma tapaus.

Neljäs syy: Kylmä syyspäivä on sopiva keittiöpuuhiin. Tänään tein kaalipataa, johon silppusin purjoa ja sipulia reilun määrän. Omat sipulit on pieniä ja äkäisiä, mutta kaupasta ostettujen mehukkuus ja koko on todella mahtava. Sipulin syn-propaanitioli-S-oksidi toimi jälleen.

Viides syy: Välillä on vaan hyvä valuttaa vettä silmistään - ja silmilleen. Ilman sen kummempia syitä. Ja vaikka syitä löytyisikin, ei niitä kaikille kerrottaisi.

Mitähän kesäkeittiön laattalattian vasta tehty saumaus tykkää tämänpäiväisestä ryöpytyksestä?

Villasukka-ajatus ja pussiteetä

Mielessä vilahtelee kuva kirjavista, pehmeistä, eläinkuviollisista villasukista. Kuljen ikkunasta toiseen aikomassa. Pohjoistuuli repii lehtikuusen laiskoja oksia monimutkaisille kaarille ja irrottelee keltaisia lehtiä koivuista ja kirkuvanoranssista saskatoonista. Marjapensaiden tyhjennetyt oksat pyörivät tiukkaa epätahtista spiraalia paikallaan ja pihlajanmarjatertut tanssivat huolettomina omaa humppaansa. On niin syksy. En saa oikein mennyksi sekaan. Ei siksi, että tuulta tai kylmää pelkäisin. Ei. Pelkään vaan, että pienestä nurkasta kiinni saatu ajatus karkaa pohjatuulen matkaan ja aiottu kirjoitus ei etene.

 

Jos saisin valita ihan kenet tahansa seuraksi iltapäiväteelle, tänään se olisi ehkä Alexander McCall Smith. Luulen, että hän istuisi kapealla pikkukeittiön penkillä yhtä vaivaantuneena kuin minäkin. Rooibosta pussissa! Vanha herra ei taida oikein käsittää, mihin sen narun jatkeena roikkuvan mötkyn tipauttaisi - aika nololta se kumminkin näyttää siinä lautasella, korppujen vieressä. Miksen tehnyt haudutettua? tuskailen mielessäni ja kaappaan teepussin ja kiikutan tippuja varoen kompostiämpäriin. Naurahdamme vähän ja vaihdamme muutaman sanan kompostoinnista. Korpunmuruja rinnuksilta kokoillen istumme hiljaa, kunnes yhtäkkiä, yhtäaikaa aloitamme: "Mma Makutsin silmälasit..." Kohteliaan häkeltelyn jälkeen minä kysyn, miksi suuret silmälasit ovat hänestä niin erityiset - ja hän kysyy yhtäaikaa, ovatko suuret silmälasit minustakin jotenkin erityiset. Sitten iltapäivä kuluu ihan huomaamatta, kunnes hänen täytyy lähteä.

"Kiitos kirjoista", sanon ja hän vastaa "Kiitos hillokorpuista!" Onneksi hän unohti jo sen teen.

Vasemmalla valkoherukkahyytelöä ja oikealla marja-aronia-mustaherukkasosetta. Teepussi kompostissa.

Yön kiiluvat silmät

Kolmen tienoilla minä herään tarkistamaan, että maailma on kohdillaan. Useimmiten on vaan mukava kuunnella hetki hiljaisuutta tai toisten hengitystä - vaimea kuorsauskin on silloin rentouttavaa - ja sitten voi kääntää kylkeä, jatkaa unia. Joskus kuitenkin olo tuntuu virkeältä eikä uusi uni tulekaan heti. Silloin on noustava jalkeille ja tehtävä univaellus. Tutut esineet ja niiden sijainti on lihasmuistissa ja lattialle jääneiden legojen aika on tässä taloudessa jo ohi. Katuvaloja täällä ei ole, mutta ajoittain kuu valaisee jännittävästi öisen maailman. Viime yönä en laittanut pilvisestä pimeydestä huolimatta edes yövaloa, kun huomasin harhaillessani, että kotihan on täynnä kiiluvia silmiä. Punaisia, vihreitä, sinisiä, keltaisia, oransseja. Vilkkuvia ja tasaisesti palavia. Valopisteitä ja numeroita, kuvioita ja kaikkien niiden heijastuksia ikkunoista ja muista kiiltävistä pinnoista. Suden hetki on digitalisoitu. 

Mihin me tarvitaan kaikkia noita valoja? Erilaisten laitteiden kevyet hurinat jotenkin ymmärrän ja hyväksyn, mutta yön valosirkus on kotona ihan turhaa. Ulkona, kaupungin yössä loistava ruokakaupan, huoltoaseman tai apteekin 24open-kyltti on kai tarpeen ja jotenkin lohdullinenkin.
Maailmanmenon uudelleenjärjestäminen ihan yksikseen ei sovi kuitenkaan aamuyölle. Pieni pätkä Katja Ketun Hitsaajaa - ja jos se vie liian syvälle, muutama sivu Mma Ramotswea - ja uudet unet ottavat pian mukaansa. Seuraava havainto on yleensä töihinlähtijän hiljaiset askeleet tai jopa kouluauton jyrinä ykkösellä ylämäessä. Uusi päivä. Kiiluvaiset ovat menettäneet öisen hehkunsa.

Kahdeksan kottikärryllistä hiekkaa - ja PAM!

Päivän missiona koota lavakauluksista laatikot, täyttää ne hiekalla ja mullalla, istuttaa niihin talvetettavia yrttejä, amppelimansikoita ja joitain perennoja väliaikaisesti. Yksinkertaista ja vaatimatonta puuhaa, joka sujuikin just niin siihen kahdeksanteen kärrylliseen asti. Sitten räjähti rengas kottikärrystä - ja se oikeasti räjähti! Ääni oli niin veretseisauttava, että päätin jatkaa urakkaa huomenna toisella kottikärryllä ja keskittyä muihin puuhiin tänään. Miten korjataankaan kottikärryn rengas?
Lapio pääsi kuvaan siksi, että se lopultakin löytyi. Oli kaatunut ja jäänyt piiloon tyrnipuskien taakse joskus edellisen kaivuukohtauksen jälkeen. Iloinen oli jälleennäkeminen, koska kyseessä on ainoa ja hyvä ja kallis.

Ostin Lidlistä radion...

Niin, minä ostin muutamalla eurolla maailmanradion, naksuttelin siihen kellonajat kohdilleen, skannasin asemat talteen ja pistin radion takin taskuun. Hyvin toimii. Laite on pieni ja kevyt, ääni on miellyttävä ja puheesta saa selvän. Nyt kävelen sitten Leonard Cohenin tahdissa 'Almost Like The Blues' rantaan pesemään multaruukkuja ja tuttu joutsen vastaa Cohenin viestiin omalla tavallaan. Muuten tyyni ilta.

 

Multaruukkujen pesu ei taida kuulua monenkaan sanastoon tai perjantai-illan ohjelmaan, mutta mulle se on oikein järkevä ja mieltä kohottava puuha aina silloin, kun muu ei innosta tai pitää saada jotain näkyvää aikaiseksi. Eikä se lopu koskaan. Välillä kasa on vaan matalampi. Käsityö on rentouttavaa, auttaa ajatusta kulkemaan, jos on jotain prosessoitavana. Mulla on.

Puheella alkoi joku urheiluselostus ja niitä minä en kestä. Vaihdoin siis takaisin Cohenille - Olga siellä riplatteli iloisesti Puhelinlangoilla ja sitä on nyt helppo kuunnella. Purkit puhdistui ja ajatus työsti sitä keskeneräistä asiaa. Välillä piipahdin jonkun soittajan mukana Santiago de Compostelan poluilla, välillä joittenkin kotoisissa mökkirannoissa - ja Harri Saksalan 'Vanhojen rakastavaisten laulu' piti kyllä ihan kunnolla kuunnella. Onkohan meillä tylsää? Varmaan välillä. Ei tänään.

Pesupaikka on vielä aikamoinen viritys, mutta ajatus kehittyy koko ajan.

"Hei, miks tää sanoo, ettei osoite ole saatavilla..."

Puhelu tyttärelle, joka kärsivällisesti ja hymyilevällä äänellä neuvoo, kuinka Äitibatman pääsee kampeamaan langalle... eli aloittamaan tämän blogin.
"Ai siis saanko mää itte päättää sen osotteen...? Eikä laiteta ättiä... siis sitä vänkyrää...ok!"
Ajatella - minä saan itte päättää. Se on mukavaa. Äitibatmanista, joka on hiukan hömelö joissakin asioissa. Niinkun tämmösissä blogeissa ja muissa. Mutta nautti, kun saa itte päättää.
Onneksi minä olen oppinut, etten ole tyhmä, vaikken heti tiedäkään. Kun en ole niitä natiiveja. Olen vain ihan tavallinen 50-luvun lapsi - Äitibatman joillekin ja tavallinen äiti joillekin toisille - ja tietty muutakin vielä joillekin muille.
Mutta hauskaa, että minulla on nyt blogi. En ole vielä ihan varma, mitä tällä tekee, mutta eiköhän se selviä, kun alkaa vaan paukuttaa... (Eräs Perheenjäsen paukuttaa tietsikan nappuloita, minä vaan pehmeästi hipostelen, en paukuta.) Mutta minä puhun välillä vähän paukuttamalla. Painokkaasti, voimakkaalla äänellä ja turhia siekailematta. Senkin olen aikojen kuluessa oppinut. Kun sanoo selvästi, toisten on helpompi tajuta ja suhtautua. "Että tuommonen paukuttaja."
Tämän viestin nimi olisi voinut olla "Sen minä olen oppinut", koska näyttää tulevan ulos aika monta asiaa, mitä olen muka oppinut. Hmph! (Tuo on niin mukava äänne, että käytän sitä aika useasti - kun haluan vähän teekeillä.)
Tai "Paukuttaja" - siinä olisikin ollut komea nimi, jolla aloittaa. Liian komea, koska en minä nyt niin paljon sano tai paukuta.

Riittää nyt. Laitanpa kuvan. Hampurilaisesta, jonka tänään söin.

Kuskasin puolilta päivin kottikärryillä pihatien varteen pöydän, virittelin liinan ja pihlajanoksia. Lainasin naapurista mikroaaltouunin ja vedin roikalla sähköä puuvaraston ovenpielestä, että sain lämmitettyä eilen illalla ja tänä aamuna tekemäni hampurilaiset ja pizzanpalat. Ketsuppipurkki ja majoneesituubi olivat pian ojennuksessa siinä itsetekoisen kurkkusalaatin vieressä - ja suodatinpussit valmiina mikron vieressä vasemmalla. Sitten istahdin jakkaralle viritykseni viereen odottamaan, että joku tulisi mun Piknikkipaariini asiakkaaksi. Aurinko paistoi lempeästi ja mäntykankaalta levisi hetkittäin vielä ihan kesäinen tuoksu. Katselin muurahaisten menoa, mietin sieniä ja mustikoita - ja odotin.
Vartissa oli paikalle ajellut pari pyöräilijää, pysähtynyt muutama autollinen kulkija, postintuoja ja kouluautosta loikkineet naapurinpojat. "Mitä sais olla - hampurilaisia vai pizzaa, jauhelihapihvillä vai kalapihvillä, mehua vai vettä?"
Että minä nautin, kun hiukan yllättyneet, iloiset ihmiset tekivät valintojaan ja näyttivät syövän hyvällä halulla. Siinä ne seisoskelivat - ja ne, joiden polvet kestivät, kököttivät kyykyssä, männynrunkoon nojaillen - ja kaikki keksivät hauskoja juttuja, joille naurettiin remakasti. Kyllä ulkona syöminen on ihanaa. Toisten ruokkiminen on myös ihanaa. Ja vähän se yllättäminenkin.