Tajuan lopultakin lumen

... tulleen.
Se tekee maiseman ja mielen hiljaiseksi. Se nukuttaa. Se on pehmeä ja valkoinen peitto, jonka alla kaikki voi levähtää. Ainakin semmoinen lumisade ja lumi, jota juuri kävin ulkona ihmettelemässä.
Ehkä se onkin siksi niin ihanaa, kun sitä piti kauan kaivata. Ja sitä on aina talvella ollut.

Joulun tienoossa nousee muutenkin mieletön tapojen orjuus. Kaiken pitää olla niinkuin on aina ennenkin ollut.
Ja se on mukavaa - vaikka oikeasti kaikki ei oliskaan ihan just niinkuin ennen. Niinkun Joni piparkakkutalotalkoissa. Tänä jouluna hän ei taida ehtiä. Enkä tiedä, tehdäänkö mekään piparkakkutaloa.
Mutta:
Juuri uunista nostetun lanttulaatikon nurkasta otin jo lusikalla taivaallisesti tuoksuvan maistiaisen. Lohirullapötköt virittelin varovasti ja suoriksi pakkaseen. Paulan nisua ja voisilmäpullia on pakastin puolillaan - ja Veturinmutkan joulumaa on tsekattu ja ihasteltu. Raunin tekemät joulutähdet ripustan (äpöstän) aattona ohuella langalla kuuseen. Tainan joulukalenteriviestiä odotan saapuvaksi joka aamu vähän yli kahdeksan. Astan tekemän tontun nostan leivinuunin päälle lämpimään loikoilemaan. Sirkan neulomat sukat vedän kauniista paketista suoraan jalkaan - ne edellisjouluiset näyttävätkin jo aika käytetyiltä. Liinan mutkassa odottaa aatonaattona itsetehty leipä tuttua hakijaa. Joululakanat on valittu ja nukkumisjärjestelyt tehty. Eteisen seinällä roikkuu jouluvaloketju ja sohvan alla kiiluu toinen. Linnuille on kokattu saviruukkuihin syötävää. Saralan hevoset ovat myös muistissa. Kirje Joulupukille on kirjoitettava vaikka viimetipassa ja vaikka olis kuinka aikuinen ja kiireinen. Joulukortteja ei hankita eikä kirjoiteta ikinä eikä koskaan ajoissa. Joulun menu koostuu jokaisen perheenjäsenen kertomista must-jutuista ja jostain uudesta kokeilusta (joka useimmiten jääkin yhden kerran kokeiluksi). Joulusaunassa kylvetään pitemmällä kaavalla ja siihen kai se aaton aikataulu aina kaatuukin. Glögiä maistellaan juuri ennen jouluateriaa, vaikka kaikki huojuisivat nälästä ja ruuanhimosta. Ensin syödään ihan hiljaa ja puhumatta - ja vasta kun usko ruuan riittävyydestä on varmistettu, aletaan rauhoittua - ja jutella. Jälkiruokaa on pakko ottaa vähän - siinä on aina luumua. Lahjapaketit avataan yksi kerrallaan. Sitten aletaan haukotella maailman makeimmasti. Joskus käydään kuitenkin vielä ulkona - ainakin ulko-ovella katsomassa tähtivyötä. Tai kuulostamassa räntäsadetta.
Ja niin se joulu tulee ja menee. Toivottavasti lumi kuitenkin pysyy.

Ps. Hokkaidossa olivat saaneet lunta hieman isommalla lapiolla - kahden metrin kinokset eivät ole enää leikin asia. Sellaista määrää ei oikein ymmärrä. 50-80 cm menee ja olisi toiveissa.

"Autetaan häntä myöhemmin..."

Hän pelastaa jokaisena sunnuntaiaamuna minut ja maailman - sekä tietysti omat kaverinsa heti, kun ehtii. Mikäpä siinä. Sen tehdäkseen hänen on mätkittävä valtavalla nyrkillään hajalle outoja otuksia, potkittava niitä murskaksi, syöstävä rotkoon, liiskattava maahan, ohjattava sulaan laavaan ja tulimereen, petettävä hetkeksi paras kaverinsa, jota kidutetaan, ehkä valehdeltavakin, karjahdeltava karmeasti, äristävä ja voihkittava, juostava henkensä edestä... Olen nähnyt hänet nyt kerran, joten mielikuvitukseni ei riitä muiden sunnuntaiaamujen rääkkeihin, mutta idea tuli kai selväksi. Hän on siis puolellani, koko ihanan maailmamme puolella (jotenkin, jota en vielä oikein käsitä) - ja niiden ihmevastustajien määrä ja laatu on huikea. Se, miksi meitä vainotaan, jäi hiukan epäselväksi, mutta ei se häntä näyttänyt häiritsevän. Joku valta tai voima on vielä kuulemma kaiken yläpuolella ja pari pahaa voimaa alapuolellakin - niin ja sitten vielä tietysti Lasikeisarinna, joka tuntuu tietävän kaiken. Hän kuulosti kyllä hiukan mäkättävältä äidiltä tai opelta... sorry, ei kai saisi tuomita yhden tapaamisen perusteella. Loppukevennyksenä sankarini heitti läppää linnunnäköisen ja -aivoisen kaverinsa kanssa siitä, tiesikö sankari päivätorkkuja vedellessään, että hänen kaveriaan kidutettiin vai eikö muka tiennyt... siitä kuitenkin jää riippumaan heidän ystävyytensä jatko heidän lentäessään sen linnunaivoisen siivin auringonnousuun - sankarin roikkuessa linnun kynsissä hyvin epävarmasti, jatkuvan pudotusuhan alla...

Minä olen suuresti helpottunut ja iloinen, että selvisimme kaikesta niin yllättävänkin helposti hänen valtavien nyrkkiensä ja ehdottomasti oikeamielisen väkivaltaisuutensa ansiosta. En saanut kyllä selvää, miten se oli oikeamielistä ja miten niille kaikille murskatuille vastustajillemme kävi... ehkä heidät vietiin ensiapuun, teholle tai ruumishuoneelle heti sen jälkeen, kun he häipyivät kuvaruudun ulkopuolelle. Osa porukasta vaipui kyllä hehkuvaan laavaankin, joten heistä ei tietenkään tarvitse enää huolta kantaa. Ohjelma-aikakaan ei olisi varmaan riittänyt heidän kohtaloittensa pohtimiseen. Ja noita muistiin jääneitä mielikuvia voi sitten kelailla erilaisissa terapiaistunnoissa maamme kouluterkkareiden ja arvauskeskusten vastaanotoilla. Ja onhan ne kuitenkin vaan piirrettyjä - kaikkihan sen tajuaa-hei-haloo. Kurjimmalta tuntui, kun sankarini - huomattuaan Lasikeisarinnan voimien huvenneen ja hän näytti voivan todella huonosti - pisti hänet nahkalaukkuunsa ja totesi, että "Autetaan häntä myöhemmin..." Hänellä oli niin kova kiire lähteä tappelemaan sinisten, kirkuvien kalojen kanssa. Noinko voi laittaa surkeassa kunnossa olevan pitoon ja auttaa häntä myöhemmin, sitku... (Ai mutta tehdäänhän niin oikeastikin - melkein unohtui kaikki ne vanhukset ja vaivaiset ja muut sairaat! Hups!)

Katsoin aikaisemmin tällä viikolla myös toisen jutun ihan kiinnostuksesta ja halusta nähdä, millaista tarjontaa lapsille ja varhaisnuorille telkkarissa aamuisin on ja millaisilla ajatuksilla heitä saatellaan päiväänsä elämään.  No - se taas oli tarina mummelista, joka jostain syystä joutui myymään salaisen herkkureseptinsä isolle monikansalliselle yhtiölle (olisko mummo jo kaivannut eläkkeelle ja halunnut päästä vähemmällä arjessaan - sitä ei kerrottu, mutta kuvittelin niin). Sitten se ilkeä monikansallinen lisäsi kaatopaikkajätettä herkkureseptiin. Tarinan sankareina toimiva nuorisoporukkakin sekoili jotain jossain välissä ja yritin ymmärtää heidän pyrkivän ratkaisemaan jotain, joka jäi vähän epäselväksi... (Hmmm, olenkohan minä unohtanut oppini tarinan kulun seuraamisesta vai miten siinä kävi...) No, kuitenkin se kauko-ohjattu kaskasparvi (ja mistäs se siihen ilmestyi ?) olikin sitten lopulta se ongelma - olihan se järjestänyt hyökkäyksillään jo monia monikansallisen työntekijöitä ja lopulta pääjohtajankin teholle... Ja sitten, ohjelma-ajan lähestyessä loppuaan, joku jotenkin, jota en ihan ymmärtänyt, kuitenkin ratkaisi kaiken... Ai niin, ja kävi ilmi, että se olikin se mummo, joka niitä kaskaita ohjaili kaukosäätimellä. Siinä kohdassa minä pahoitin mieleni. Se mummo pantiin vankilaan eikä kukaan ihmetellyt enää mitään. Olisi ne voineet vähän miettiä sen mummon motiiviakin tai jotain... mutta ei, vankilaan vaan ja kaikki hyvin! Ja ne nuoret menivät museon ansanäyttelyyn ja joutuivat jäämään sinne koko yöksi roikkumaan pää alaspäin. 

Vieläkö sitten ihmetellään, miksi jotkut suhtautuvat epäluuloisesti vanhoihin mummeleihin...   

Tällaisissa fiiliksissä täällä tänään. Jään miettimään niitä kaskaita ja sinisiä, kirkuvia lintuja, herkkureseptejä ja meidän lapsiamme. Vähäsen pelottaakin. Enkä taida aukaista televisiota enää ikinä sunnuntaiaamuisin. Arkiaamujen lepertelyt ykkösellä, kolmosella ja viitosella kestän paljon paremmin. Siisteiksi lauseiksi muotoillut, ystävällisellä äänellä luetut uutiset maailman kaukaisista tapahtumista tuudittavat uskomaan, että kaikki on TÄÄLLÄ kuitenkin hyvin. Tosin enpä ole kurkistanut arkkiaamuina kakkoselle, foxista nyt puhumattakaan... 

Toisaalta olen voinut jo koukuttuakin. Se selviää huomenaamuna ja viimeistään ensi sunnuntaina. 

Mutta Postimies Patelle laitoin jotain vietävää Vilholle. Eikä Puuha-Peten tunnari hänen laulamanaan pelota ollenkaan.

           

    

 

Kuura-aamu

Kuura oli maalannut yön aikana maailman. Tuli niin kiire katsomaan, etten ennättänyt edes takkia matkaan ottamaan... Tähän ikään olisi kunnon ihminen jo ehtinyt oppia pukeutumaan sään mukaan - mutta ei... No, kuuraretki ei sitten venynyt kovin pitkäksi, kun tuli kynsille kylmä.
Metsäkauriit olivat kulkeneet samaa reittiä ja viihtyilleet paljaassa järvenpohjassa. Vesi on harvinaisen matalalla ja rannan heinikko kukoistaa. Olisko tuo nyt sitä veen viljaa?

 

Eilisiltainen henkäily ja iltateen höyryt ovat kuuroittuneet kasvihuoneen laseihin ja pakkanen piirrellyt niihin omia kuvioitaan. Saapa nähdä, sulattaako marraskuun aurinko kaiken pois.                                                                                                                                                               

Näitä tämmöisiä

Kasvihuone on vapautettu varsinaisesta tehtävästään ja valjastettu teehuoneeksi täksi talveksi. Iltapäivätee ja iltateekin maistui ihan erityisen hyvältä parin asteen pakkasessa. Lommoinen Airami säilyttää juoman kuumana muutaman tunnin ainakin. Tuoksu leviää huoneeseen ja höyry tiivistyy kattoon pieniksi kimmeltäviksi pisaroiksi.

Seuraa en saanut tänäänkään tänne, mutta nautin kyllä aamupäivällä kahvit kirpparin päättäjäisissä muiden pöytiään tyhjentämään tulleiden kanssa. Se oli oikeasti mukavaa.

Aamutv:ssä haastateltiin hauskaa Mark Levengoodia ja hänet olisin ehdottomasti valinnut tänään seurakseni kasvihuoneen kynttilänvaloon, mutta valitettavasti se ei käy... ei edes mielikuvituksessa. Tiedän, että se ei käy. Vaikka hän jollakin tapaa on mun sielunveli. Hän voisi olla jopa pikkuveli. Mutta teelle hän ei tulisi, koska hän ei näkisi minua. Niin se on.

Joskus toivoisin olevani enemmän eevakilpi ja maria - en niin martta.

Calluna ja minä toivotetaan ihanaa marraskuuta. Toivottaminen on niin toivottoman yleistä nykyään. Ja odottakaahan, kun joulu tulee... Sitten sitä vasta toivotetaankin. Huh.

Kukaan tule...

Aamulla kirkasvaloa - ja illalla sitten kynttilänvaloa. Päivällä hetkinen päivänvaloa ja yöllä ei yhtään mitään. Paitsi niitä kiiluvaisia ja joskus tähtien valoa ja kuutamoa.

Oli eilen illalla jännä olla yllättäen hetki täydellisessä pimeydessä ja tajuta, että sisälle taskulampun luo on monta mutkaista, möykkyistä metriä. Sulake paloi ja sammutti kasvihuoneesta valot kokonaan. Olin juuri pessyt ja lastannut kottikärryihin aikamoisen purkkiarmeijan, joka tietysti levisi polulle, kun törmäilin kärryjen kans ties mihin arvaillessani polun mutkia. Miten pitkältä 50 metrin matka kasvihuoneelta taimikamarille tuntuikaan. Ja saattoipa joku yksinäinen kulkija kalasatamassa ihmetellä sitä kiukkuista ärräpitoista tekstiä, mitä estoitta päästelin suustani, kun kokoilin kertaalleen pestyjä purkkeja polunvarren lätäköistä käsikopelolla.

  

                                                                                                                                                               Nyt on sitten päivänvalossa tilanne selvitetty ja taas puhtaat purkit kasattu taimikamarin kaappeihin, hyllyille ja lattiallekin odottamaan uuden kevään koitoksia. Kasvihuoneissa vallitsee tyhjyys ja autius - talvetettavat on siirretty taimikamariin ja ulos lavakauluslaatikoihin, mikä minnekin.  Kasvivalolamput tuovat hätäapua  kaamoksen kourissa kitkutteleville, vehreytensä menettäville kasveille. 

Kärräyspäivä oli silti oikein hauska ja olo aikaansaannosten takia hiukan sankarillinen. 

Hömö-, tali-, sini- ja töyhtötiaiset, valtava tilhiparvi, närhi, harakka ja kolme villiä oravaamme ruokailivat aika pelottomasti, vaikka minä liikuin askareissani hyvinkin läheltä. Metsäkauriita ei ole näkynyt sitten sunnuntain ja jäniksetkin ovat pysyneet pois pihalta. Olisko kettu asialla - sunnuntain räntäläimäreissä näkyi sen jäljet. Oli jolkotellut rantasaunalle ihan kasvihuoneen vierestä.                                                       

                                                                                                                                                                   

                                                                                        

Mutta kukaan ei tullut tänään iltapäiväteelle, vaikka laitoin hienot kupit ja kynttilät ja kaikki. En tainnut ketään kutsuakaan. Olisko siinä syy...

Keltainen kottikärryn rengas

Jotta edes yhdellä onnettomalla tarinalla olisi onnellinen loppu, tämä on kerrottava.

Siinä se on. Uusi, keltainen kottikärryn rengas.

Eräs perheenjäsen joutui kyllä kollaamaan kaikki paikalliset ja kai naapurikuntienkin puodit tämän löytääkseen, mutta vaivannäkö kannatti. Maa ja tavara kulkee taas tällä tontilla iloisesti. Ja tuo väri on ihan bonusta!

On muuten otettava toinenkin kuva - hetkinen vain!

Koska värillä on väliä - ja jos joskus ei ole, kerron heti!

Horroriharhailulla

Aloitin haravoinnin myös takapihalla, mutta jotenkin se urakka häälääntyi... leikiksi meni!
 

Ja sitten tuli vielä mieleen muutaman vuoden takainen kuvasarja marraskuisesta pihasta ja kasvien siirtymisestä talvihorrokseen. Saatoin hiukan innostua photoshoppauksen ja kuvatekstienkin kans...

Rhodosotilaat mustissa sadeviitoissaan vartioivat pihaa oman muurinsa takana. Tuleppas, Valkoinen Kylmä vähän lähemmäksi, niin korvillesi saat! Puolustus pitää!

Sembramänty riekkuu myrskyisen syyssateen kourissa itkuisena, viluisena ja surkeasti valittaen. Ei vielä, Talvi, ei vielä tänne...

Kakalia on antanut periksi. Jokainen lehti erikseen ja kaikki yhdessä. Tulkoon mokoma, vieköön...

Sinikuunliljatkin valuvat surkeina reunakiven ryhdikkäistä yrityksistä välittämättä. Se on myöhäistä nyt...

Purppuratuomen viimeinen, kyyneleinen viesti menneelle kesälle.

Kuusen juuri kohottaa kelmeän, luisen polvensa parempaan asentoon antautuakseen kylmän kuritettavaksi, roudan ruhjottavaksi, pakkasen pantavaksi.

Rentoakankaali yrittää vielä uhmakkaasti säilyttää ryhtinsä Kylmän Valkoisen jaloissa...

... mutta akileijat ovat menettäneet uskonsa - ainoana toivonaan kerätä viimeiset voimanrippeensä hentoon juureensa. Mutta maa on niin kylmä...

Kuunliljojen kalpeat lehdet kiittävät kesää laskeutuessaan maan syliin. Keskiöisen kuun valonsäde vilahtaa viimeisen kerran sen lehdillä - ja sitten kaikki on ohi.

Maa-artisokat pakenevat pohjatuulta viimeisillä voimillaan, toisiinsa tukeutuen, pellonreunan turvaan - mutta turha on yritys. Ne katkeavat, kaatuvat ja katoavat maan multiin.

Raparperikään ei voi kuin muistella menneen kesän loistoa. Katoavaista on mainen kunnia ja kukoistus. Voi niitä vahvoja varsia - ne olivat kerran täynnä tulta, aromia ja elämää! Ja entäs ne laajat, lukemattomat, vehreät lehdet sykkivine suonineen? Oi, sitä elämisen riemua, josta on nyt luovuttava... Tuleekohan ensi kesä! Tuleehan?

Värililjat sammuvat kuin sädetikut, hiiltyvät mustiksi, kiukkuisina kitisevät toisiaan vasten. Terälehtien oranssi hehku on muisto vain.

 
Helminukkajäkkäröiden iloinen pulputus on myös vaimeampaa, vaikka aika-ajoin kasvustosta kuuluukin vielä pieniä nauruntirskahduksia ja huvittuneita huudahduksia. Suunnittelevat varmaan siementävänsä ja uskovat alaansa laajennettavan seuraavana suvena... Luulevatkohan ihan uusiin multiin pääsevänsä?
Voi noita vallattomia, suruttomia, elämälle keimailevia hupsuja!

Korallikanukallakin on vielä virtaa varsissaan.Se ei tarvinnut lisäväriä eikä -tehoa photoshopista. Kuinkahan syvältä kellanrinmuurin uumenista se energiansa kaivaa?

'Orange Prinzen' sisu paljastuu pakkasen kourissa - ruskaväriksi on vääntänyt ärhäkän skaalan eteläisistä sukujuuristaan huolimatta. Hedelmää ei mokoma ehtinyt kypsyttää, mutta kuin uhmallaan vaatii huomiota osakseen viimassa ja pakkasessa. Korea Prinssi.

 
Ruusun villiversoilla on omat konstinsa pistää hanttiin Pakkasherralle - piikittävät mokoman kintut niin, että muistaa vast'edes varoa tulemasta liian liki.

Parsa kumartuu lempeästi juuriensa ylle kuin lämmittämään niitä hallan kouraisuilta. Villava lehdistö kerää jäisiä pisaroita tuomaan kimallusta kuun valossa, pakkaspäivän auringossa.

Sammal vetää villavilttinsä kiville suojaksi ja supattaa hauskoja juttujaan kovien, kivisten korvien kuultavaksi, yhteiseksi ajankuluksi ja iloksi. Kyllä me tästä selvitään, kumpainenkin.

Renessanssiruhtinas ja saniaisheimon herra, kotkansiipi, jättää kesän arvokkaasti kullankirjavassa, koreassa asussaan keikaillen. Eipä taida kuulla, kuinka kohtalokkaasti kompostin kansi jo kumahtaa...

Sininata kirskahtaa kirouksen Kylmälle ja puolustaa paikkaansa välittämättä  pellonreunan pyöreälehtisten perennojen paheksuvasta mutinasta... Kyllä tässä pitää edes jonkun puoliaan pitää!

Tuivio on päättänyt toivioretkensä muurinreunaan. Katsotaan sitten keväällä uudestaan. Tai jätetään katsomatta. Miten vain.

Taponlehti nauttii tilanteesta. Vilpittömästi. Täysillä.

Humala ei. Sillä on morkkis, kohmelo, krapula. Pitikö koko kesän kirmata siihen malliin?

Heisi viis veisaa deadlineista ja valomerkeistä - se pukkaa uutta kasvua ja uskoo ohittavansa typerät talviset uhat. Ne ei mua koske!
(Eikö se pöljä hoksaa edes violetiksi vääntynyttä väriään ja vilunvärinää varressaan?)

Jotenkin katuvaiselta ja alakuloiselta vaikuttaa valkovatukkakin. Missä on nyt heleä vihreys? Missä korskea kellankulta? Missä vilkkaasti tuulessa keinuva keveä tanssi?
Maata vasten murjottuna kaikki!

Maata vasten olisi mehitähtikin - ellei kivipaadesta olisi turvaa hakenut. Siinä voi vaivainen vielä hetken sinnitellä... sitten on luovutettava, vaikka mieli olisi muuta vailla...

Kuloheinä piiskaa rantakiviä terävillä vihneillään niin turhaan... Mihin pystyisi mitätön - tyytyköön vaan kurjaan kohtaloonsa, kalliolle kade...

Koristehirssi nostelee kylmäisiä kinttujaan kosteasta mullasta ja valittaa, ettei ole koko kesänä juuri viihtynyt, vaikka kasvihuoneen suojissa sitä on porukalla passattu ja paapottu. Kaikille ei pysty mieliksi olemaan - ei mitenkään...

Keijunmekko on kuitenkin ollut vähään tyytyväinen ja tanssinut rivitanssejaan koko syyskesän. Vieläkin heilahtaa helma ja kopsuu kevyt tanssikenkä, vaikka Kylmä jo kumartaa sitäkin omaan polkkaansa osallistumaan.

"Käy tanssiin nyt kera kuoleman, kevytmielinen Rouva Maa.
Älä kirkaise, kun sinun vyötäröäs käsi luinen koskettaa.
Se on sentään vahva ja voimakas, ja se kernaasti viipyy uumillas.
Joka tanssia tahtoo, tanssia saa.
Keveästi Kuolema tanssittaa."

Ruusunkiulukan viimeinen valssi.
Sanat: Aale Tynni.
Sävel: syystuuli.

Rantapolun rakentaminen oli silloin vielä kesken. Mansikkamaan penkkien jalat odottivat paikalleen nostajaa. Kuin hautuumaa jostain vanhasta italialaisesta elokuvasta.

  

  

Huh... ja nyt painetaan nappia, joka päättää tämän marraskuunmakuisen horroriharhailun ja päästää meidät takaisin lokakuun aurinkoisempiin fiiliksiin. Marraskuuhun on aikaa. Talvikaan ei tule vielä.                                        

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                               

                               

Syystöitä

Purppuratuomen ruska on jokasyksyinen ilonaihe. En lakkaa ihmettelemästä tätä ylenpalttista väriyhdistelmien runsautta ja riemua. Luonto on tuhlaavainen ja järkyttävän moni-ilmeinen.

Tänään kutsun iltapäiväteelle Merja Aletta Ranttilan. Hän ei malta pitkään istua pöydän ääressä. Siirrymmekin rantasaunan portaalle pakisemaan - ja palelemaan. Irvistellään yhdessä pohjatuulen puhalluksille ja viiltäväntuntuiselle viimalle, joka riittää rantoja ihan silmissä. Puhutaan lentämisestä.

Tähän asti olen lapsilleni luvannut, että jos joku hätä yllättää, otan luudan ja lennän sillä apuun (niinkuin minusta nyt apu aukeaisi monestikaan - mutta koen sen äidintyökseni). Lupaus pitää edelleen.
Merja Aletan grafiikanlehdeltä löysin hänen lentolaitteensa ja luulen, että sillä pääsee samoihin turvajoukkoihin alta aikayksikön. Sielunsisar.

Tulisko muutkin sielunisisaret teetä hörppimään? Pullaa ei ole, mutta jos eilisen sitruunatortun reunapalat kelpaa.

Ymmärrän kuitenkin, jos ette tänään ehdi. Lienee lentämistöitä teilläkin.

Neulaspitsiä lehtipeiton reunassa

 

En ole käsityöihminen, mutta näen kudelmia, kuoseja, ompeleita, ornamentteja, lankaisia ja kankaisia materiaaleja, saumoja, sidoksia ja silmukoita.

Nuo pitäis varmaan haravoida pois, mutta en vieläkään malta. Kullankarvainen lehtikuusenneulasmatto ja pörheä, ihanasti kahiseva koivunlehtipeitto virittävät syysriemuani, joka on ollut muutaman viikon syrjään siirrettynä vieläkin ihanampien asioiden tieltä. Keskeistä sanastoa niissä vieläkin ihanammissa ovat esimerkiksi häät ja syyslomalaiset, lentokentän porrasautot ja harmaat Volvot, superpalloleikki ja kirahvin kimakka naukaisu, vesipullojen etiketit ja viinikin, serkkujuhlaideat ja juttutuokiot, aamukahvit ja iltapitsat, rakkaat ihmiset ja monet uudet tuttavuudet, irtopohjavuoat ja Suomenlinnan lauttamatkat, toimivat puhelin- ja fb-yhteydet, onnelliset hetket ja onnet onnettomuuksissa, taas aika-ajoin toimiva kamera ja pienikokoinen, mutta korkealle yltävä koirulainen, kolme kypsää myöhäistomaattia ja kelmeä kaalipatakin, yksi vanha mies ja tuhat tähteä taivaalla. Ja nuo miljoonat neulaset ja lehdet lokaisessa maassa.

Etupiha ja pihatien reunat on kyllä haravoitu. Takapihalta löytyykin sitten nämä salaiset nautinnonlähteet. Ties vaikka löytyis vielä keväälläkin.
Rannassa on riitettä, mutta sydänala niin lämmin ja sula.