Horroriharhailulla

Aloitin haravoinnin myös takapihalla, mutta jotenkin se urakka häälääntyi... leikiksi meni!
 

Ja sitten tuli vielä mieleen muutaman vuoden takainen kuvasarja marraskuisesta pihasta ja kasvien siirtymisestä talvihorrokseen. Saatoin hiukan innostua photoshoppauksen ja kuvatekstienkin kans...

Rhodosotilaat mustissa sadeviitoissaan vartioivat pihaa oman muurinsa takana. Tuleppas, Valkoinen Kylmä vähän lähemmäksi, niin korvillesi saat! Puolustus pitää!

Sembramänty riekkuu myrskyisen syyssateen kourissa itkuisena, viluisena ja surkeasti valittaen. Ei vielä, Talvi, ei vielä tänne...

Kakalia on antanut periksi. Jokainen lehti erikseen ja kaikki yhdessä. Tulkoon mokoma, vieköön...

Sinikuunliljatkin valuvat surkeina reunakiven ryhdikkäistä yrityksistä välittämättä. Se on myöhäistä nyt...

Purppuratuomen viimeinen, kyyneleinen viesti menneelle kesälle.

Kuusen juuri kohottaa kelmeän, luisen polvensa parempaan asentoon antautuakseen kylmän kuritettavaksi, roudan ruhjottavaksi, pakkasen pantavaksi.

Rentoakankaali yrittää vielä uhmakkaasti säilyttää ryhtinsä Kylmän Valkoisen jaloissa...

... mutta akileijat ovat menettäneet uskonsa - ainoana toivonaan kerätä viimeiset voimanrippeensä hentoon juureensa. Mutta maa on niin kylmä...

Kuunliljojen kalpeat lehdet kiittävät kesää laskeutuessaan maan syliin. Keskiöisen kuun valonsäde vilahtaa viimeisen kerran sen lehdillä - ja sitten kaikki on ohi.

Maa-artisokat pakenevat pohjatuulta viimeisillä voimillaan, toisiinsa tukeutuen, pellonreunan turvaan - mutta turha on yritys. Ne katkeavat, kaatuvat ja katoavat maan multiin.

Raparperikään ei voi kuin muistella menneen kesän loistoa. Katoavaista on mainen kunnia ja kukoistus. Voi niitä vahvoja varsia - ne olivat kerran täynnä tulta, aromia ja elämää! Ja entäs ne laajat, lukemattomat, vehreät lehdet sykkivine suonineen? Oi, sitä elämisen riemua, josta on nyt luovuttava... Tuleekohan ensi kesä! Tuleehan?

Värililjat sammuvat kuin sädetikut, hiiltyvät mustiksi, kiukkuisina kitisevät toisiaan vasten. Terälehtien oranssi hehku on muisto vain.

 
Helminukkajäkkäröiden iloinen pulputus on myös vaimeampaa, vaikka aika-ajoin kasvustosta kuuluukin vielä pieniä nauruntirskahduksia ja huvittuneita huudahduksia. Suunnittelevat varmaan siementävänsä ja uskovat alaansa laajennettavan seuraavana suvena... Luulevatkohan ihan uusiin multiin pääsevänsä?
Voi noita vallattomia, suruttomia, elämälle keimailevia hupsuja!

Korallikanukallakin on vielä virtaa varsissaan.Se ei tarvinnut lisäväriä eikä -tehoa photoshopista. Kuinkahan syvältä kellanrinmuurin uumenista se energiansa kaivaa?

'Orange Prinzen' sisu paljastuu pakkasen kourissa - ruskaväriksi on vääntänyt ärhäkän skaalan eteläisistä sukujuuristaan huolimatta. Hedelmää ei mokoma ehtinyt kypsyttää, mutta kuin uhmallaan vaatii huomiota osakseen viimassa ja pakkasessa. Korea Prinssi.

 
Ruusun villiversoilla on omat konstinsa pistää hanttiin Pakkasherralle - piikittävät mokoman kintut niin, että muistaa vast'edes varoa tulemasta liian liki.

Parsa kumartuu lempeästi juuriensa ylle kuin lämmittämään niitä hallan kouraisuilta. Villava lehdistö kerää jäisiä pisaroita tuomaan kimallusta kuun valossa, pakkaspäivän auringossa.

Sammal vetää villavilttinsä kiville suojaksi ja supattaa hauskoja juttujaan kovien, kivisten korvien kuultavaksi, yhteiseksi ajankuluksi ja iloksi. Kyllä me tästä selvitään, kumpainenkin.

Renessanssiruhtinas ja saniaisheimon herra, kotkansiipi, jättää kesän arvokkaasti kullankirjavassa, koreassa asussaan keikaillen. Eipä taida kuulla, kuinka kohtalokkaasti kompostin kansi jo kumahtaa...

Sininata kirskahtaa kirouksen Kylmälle ja puolustaa paikkaansa välittämättä  pellonreunan pyöreälehtisten perennojen paheksuvasta mutinasta... Kyllä tässä pitää edes jonkun puoliaan pitää!

Tuivio on päättänyt toivioretkensä muurinreunaan. Katsotaan sitten keväällä uudestaan. Tai jätetään katsomatta. Miten vain.

Taponlehti nauttii tilanteesta. Vilpittömästi. Täysillä.

Humala ei. Sillä on morkkis, kohmelo, krapula. Pitikö koko kesän kirmata siihen malliin?

Heisi viis veisaa deadlineista ja valomerkeistä - se pukkaa uutta kasvua ja uskoo ohittavansa typerät talviset uhat. Ne ei mua koske!
(Eikö se pöljä hoksaa edes violetiksi vääntynyttä väriään ja vilunvärinää varressaan?)

Jotenkin katuvaiselta ja alakuloiselta vaikuttaa valkovatukkakin. Missä on nyt heleä vihreys? Missä korskea kellankulta? Missä vilkkaasti tuulessa keinuva keveä tanssi?
Maata vasten murjottuna kaikki!

Maata vasten olisi mehitähtikin - ellei kivipaadesta olisi turvaa hakenut. Siinä voi vaivainen vielä hetken sinnitellä... sitten on luovutettava, vaikka mieli olisi muuta vailla...

Kuloheinä piiskaa rantakiviä terävillä vihneillään niin turhaan... Mihin pystyisi mitätön - tyytyköön vaan kurjaan kohtaloonsa, kalliolle kade...

Koristehirssi nostelee kylmäisiä kinttujaan kosteasta mullasta ja valittaa, ettei ole koko kesänä juuri viihtynyt, vaikka kasvihuoneen suojissa sitä on porukalla passattu ja paapottu. Kaikille ei pysty mieliksi olemaan - ei mitenkään...

Keijunmekko on kuitenkin ollut vähään tyytyväinen ja tanssinut rivitanssejaan koko syyskesän. Vieläkin heilahtaa helma ja kopsuu kevyt tanssikenkä, vaikka Kylmä jo kumartaa sitäkin omaan polkkaansa osallistumaan.

"Käy tanssiin nyt kera kuoleman, kevytmielinen Rouva Maa.
Älä kirkaise, kun sinun vyötäröäs käsi luinen koskettaa.
Se on sentään vahva ja voimakas, ja se kernaasti viipyy uumillas.
Joka tanssia tahtoo, tanssia saa.
Keveästi Kuolema tanssittaa."

Ruusunkiulukan viimeinen valssi.
Sanat: Aale Tynni.
Sävel: syystuuli.

Rantapolun rakentaminen oli silloin vielä kesken. Mansikkamaan penkkien jalat odottivat paikalleen nostajaa. Kuin hautuumaa jostain vanhasta italialaisesta elokuvasta.

  

  

Huh... ja nyt painetaan nappia, joka päättää tämän marraskuunmakuisen horroriharhailun ja päästää meidät takaisin lokakuun aurinkoisempiin fiiliksiin. Marraskuuhun on aikaa. Talvikaan ei tule vielä.