... eipä tässä nää, on niin pimiä kun pässinpää!"
Noin loruili Hanna-mummi, kun tuli sähkökatkos. Noin loruili äiti, kun tuli sähkökatkos. Noinpa sitten loruilen minäkin.
Aamuyöllä alkanut sähkökatkos jatkui pitkälle aamupäivään. Aamutoimiin tuli ihan uusi meininki. Heti, kun muistin, mihin tulitikut jäi edellisen sähkökatkon jälkeen, ja heti, kun löysin ne umpipimeässä haparoiden, maailmanjärjestys palasi. Kynttilät on kyllä ihana asia. Ja sitten löytyi otsalamppu ja ledilyhtykin - niitä en kuitenkaan arvannut pitkään poltella. Mistä sitä tietää, kuinka kauan katkos kestää ja voi tulla todellistakin tarvetta. Aamukahvista ja kaurapuurosta unelmoin hetken. Jääkaappia ei kannattanut avata. Ilmalämpöpumppukaan ei toiminut, joten viileys alkoi tuntua. Uuninlämmityksestä en vielä innostunut. Ei kuulunut hurinoita, ei mitään. Ihana pimeä hiljaisuus. Puolisen tuntia kului ihan mukavasti esiäitejä miettiessä... miten aikainen aamu sujui ja kului heillä, kun sähköstä ei ollut tietoakaan. Sitten alkoi jo tylsistyttää. Haluais tehdä jotain, kuulla jotain, nähdäkin jotain. Uusista rilleistäkään ei juuri apua ollut - pimeässä ei näe, ei.
Ainoaksi (järkeväksi) vaihtoehdoksi jäi ryömiminen peiton alle. Näin mukavaa unta.
Ulkona satoi valkoista lunta. Ahkeroikaa sähköihmiset. Minä vaan nukun.
Ps. Ilman aamukahvia ja kirkasvaloa töihin lähtenyt aviomies osoitti suurta ymmärrystä, kun soitti, että joko sähkö on palannut - olisi voinut kuulemma hakea takeawaykahvin huoltoasemalta ja ohiajaessaan tuoda. Ei tarvinnut, kun aamupäiväkahvini höyrysi jo kupissa ja asensi osaltaan maailmanjärjestystä kohdilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti