Kello oli tarkalleen 12.02, kun hän astui pihalta tielle aikomuksenaan lähteä päiväkävelylle - ja samassa hän väpsähti... "Mitä?!? Auto!?!" Kapean asvalttitien levikkeellä seisoi auto! Vieras auto. Ei kuljettajaa. Ei ketään. Vain tyhjä auto. Hän jähmettyi paikalleen ja kaivoi vaistomaisesti kameran esiin. "Kenen auto? Missä on kuljettaja?" Hän pälyili jännittyneenä ympärilleen. Ei ketään näkyvissä. Mielessä alkoi kiertää monenlaisia mielikuvia. "Mitä on tapahtunut?" Kului muutamia minuutteja - ja kun edelleenkään ketään ei näkynyt, ei kuulunut eikä mitään tapahtunut, hän rauhoittui ja lähti jatkamaan matkaa. Keli oli mukava, mutta joulukuun toisen päivän tapaan vain varovaisen valoisa.
Pari kilometriä metsätietä vaellettuaan hän ajatteli, että olisi mukava vaihtaa reittiä ja siirtyä kapealle polulle, joka veisi hänet uusiin paikkoihin - kenties jonnekin, missä hän ei vielä ollut käynyt. Päästyään polulle ja erilaisen kävelyrytmin alkuun, menosuunnasta kuului valtava, kajakka pamaus. "Mitä? Mikä se oli? Ampuiko joku? On varmaan viisainta palata tielle tältä polulta... ties mitä tuolla metsän pimennossa tapahtuu!" Syke tuntui kiivaana ohimoillakin, kun hän mieli levottomana palasi tielle. "Vielä kilometri ja sitten pääsen ihmisten ilmoille! Vaikka eipä taloissa kylällä taida juuri ketään olla kotosalla tähän aikaan. Ja autioksi jääneissä tai kesäasunnoiksi muuttuneissa ei senkään vertaa."
Reipas kävely lämmitti ja levoton olo unohtui. Ajatukset kulkivat tutuissa ihmisissä ja tienvarren talojen tapahtumissa. Vielä pieni ylämäki, lyhyt alamäki ja sitten viimeinen tiukka mutka ennen kotiin johtavaa muutaman sadan metrin suoraa. Alamäen kohdalla metsästä tuli tien yli yhtäkkiä iso rusakko. Se liikkui hitaasti ja vaivalloisesti, vasenta takajalkaansa kannatellen. Oli pysähdyttävä ja annettava vammautuneen rusakon mennä rauhassa tien vasemmalla puolella olevan kesähuvilan rantaan. "Surkea kohtalo, kun joutuu aloittamaan talvensa kipeän takajalan kanssa."
Ennen kotipihaan laskeutumista oli vielä käveltävä levikkeelle pysäköidyn auton ohi. Ei näkynyt kuljettajaa vieläkään. Takapenkillä lojui vihreä, pitkänomainen, tyhjä kangaspussi, jossa näkyi ruskea nahkaremmi. "Pussi on asetta varten!"
Matalalta paistava joulukuinen aurinko välähti puiden välistä samanaikaisesti syntyneen ajatuksen kanssa - ja hän tajusi, mistä tässä kaikessa oli kysymys.
"Olenkohan minä katsonut liian monta Wallanderia?" kysyn vieläkin - tätä illansuussa kirjoittaessani - itseltäni, kun ketään muutakaan ei ole, jolta kysyä.
No niin... jos arkisin näkee ihmisiä vain telkkarissa.
No niin jos mikään auto ei ikinä ole pysäköitynä meidän tien levikkeelle - paitsi Ritvan punainen auto kerran, kun hän kävi kankaalla sienessä. Olisko pari vuotta sitten syksyllä.
No niin jos oikeasti tykkää Wallandereista.
No niin jos mielellään leikkii mielikuvilla.
No niin jos kaipaa vähän jännitystä elämään.
(Ainakin sillä melkein jokapäiväisellä, aina samalla, tavanomaisella päiväkävelyllään - ja rusakotkin kun kokee jotenkin naapureikseen, kanssaeläjiksi. Vaikka ne ryökäleet, pahuksen pitkäkorvat, syövätkin minun omenapuut ja kaikenlaista muutakin!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti