Villitty visiitti

Jokseenkin alakuloista on, vaikka mukavalta tuntuukin olla taas ulkona. Flunssa on takanapäin ja tavallaan jo tekee mieli tarttua johonkin puuhaan. Kompostin ja roskisten seutu näyttää aika epäsiistiltä. Siispä harjaa ja haravaa hakemaan...
Ilma on marraskuinen. Kosteus ja muutaman asteen lämpö tuovat hyvän olon iholle ja hengitysteihin kuivan sisäilman jälkeen. Harava löytyy pyörävaraston nurkasta, samoin jo talviasentoon nostettu kottikärry.
Sulkiessani varaston ovea huomaan jonkun tumma-asuisen henkilön seisovan pihalla. Mistä se siihen ilmestyi... ihmettelen ja jään paikalleni seisomaan minäkin. Mies ei sano mitään. Katsoo vain. Minua alkaa jo hiukan hämmentää tämä hiljaisuus ja sanonkin topakasti päivää. Ei tässä ihmistä pelätä.
Mies ei heti vastaa, kääntyy vain vaivaantuneesti katsomaan maahan. "Niin."
Jätän kottikärryt, mutta harava jää käteen, kun lähden vierasta kohti. Ja samassa tunnistan. "Hyvänen aika. Tervetuloa. Minulla tässä pihansiivoushommat... Tervetuloa."
"Niin."
Ojennan käteni tervehtiäkseni ihan kunnolla. Mies epäröi ensin, mutta ojentaa sitten kätensä ja nostaa toisella hattuaan hiukan. Kun lähden ohjaamaan häntä kuistia kohti, mies pysähtyy. "Ei tarvitse mennä sisälle. Tee, mitä sinun pitää. Minä tässä..." ja hän kääntyy katselemaan ympärilleen.
Pysähdyn enkä oikein tiedä, onko nyt sopivaa alkaa haravoida ja kompostia kääntää... Siitä on varmaan kohta puolitoista kuukautta, kun itsellenikin hiukan yllätykseksi laitoin hänelle kutsun tulla päiväkahville kotiini. Minä tapaan ihmisiä mielelläni ja minusta on aina mukava tarjota kahvia tai ruokaa jollekin. Tämä idea vaan tuntui vähän erikoiselta, kun on kuitenkin niin vieras mies ja muutenkin tilanne erikoinen. Sitten ajattelin, että mitä minä huolin... Tulee, jos tulee - ja niinpähän tuli!
"Laitoin kutsun silloin lokakuun alkupuolella, kun ajattelin, että olisi mukava tarjota kahvit ja jutella. Olen pienestä asti tiennyt sinun..."selitin sekavasti enkä oikein tiennyt, mitä olin tiennyt.
"Niin." Miehen ilme oli torjuva ja varautunut, melkein tyly. Mitä tuli, jos on noin hankalaa. Ja kuitenkin se seisoi siinä kuin ei aikoisi lähteä mihinkään.
"Oli aikaisemmin siinä kaikenmoista. Ja sen lavan luona istuin kuuntelemassa, että mitä on sanomista..."
"Niin" sanoin jo minäkin. "Niin sen lavan! Aivan!" hoksasin lopulta.
"Ja kiinnosti vähän sekin, kun esittivät siinä... patsaan lähellä... kuului hyvin kun... no se taisi olla keväällä... eipä sen väliä. Ollut kaikenlaista kumminkin. Nyt sitten ajattelin."
"Mukava on tavata, oikein mukava. Laitan tässä kohta kahvia. Vai onko nälkä? Pitkästä matkasta. Millä kyydillä tulit?" minä vähän hössötän.
"Niin... enpä tarvitse... niin tulin vain."
"Niin. Niin." Tuskastun... enkö minäkään nyt mitään muuta osaa sanoa kuin niinniin... Tartun haravaan, kun hän keskittyy seuraamaan pihakuusessa ramuavaa kesyä oravaa. Seuraan kuitenkin syrjäsilmällä hänen ilmeitään, kun orava naksahtelee oksallaan ja kerjää herkkupalaa, jonka on tottunut useasti saamaan. Ilmeen voisi hyvällä tahdolla tulkita hymyksi. En viitsi valistaa vierastani pähkinäpurkin etsimisessä.
"Veljeksiin en ole koskaan oikein päässyt... kun minulla on siskoja itsellä... neljä sisarta..." No mitä minä nyt? Äh. Tämä ei nyt oikein suju tämä keskustelu, kun toinen tuijottaa oravaa ja toinen höpöttää mitä sattuu - siskoistaan. "Haetko sen kottikärryn siitä varaston nurkalta?" kysyn yhtäkkiä reippaasti ja hän lähtee yllättävän luontevasti hakemaan.
Haravoin loput lehdet ja risut kasaksi ja nostelemme ne kärryyn. "Mihin?" hän kysyy - ja saatuaan ohjeen, vie lastin metsäpolkua pitkin männikkökankaalle johonkin juurenkoloon. Hän näyttää olevan kärryillä hommasta... kun pääsi kärräämään - mietin ja naurahdan ääneen. Hänkin näyttää hiukan iloisemmalta ja kalpeus on kadonnut hänen kasvoiltaan. Korkealla otsalla, hiusrajan tuntumassa helmeilee pieniä hikipisaroita. Pitkään patsaana istuminen ei ole kuntoa kohottanut.
"Sinustahan löytyy ne kaikki seitsemän!" sanon painokkaasti, kun istumme jo keittiön pöydän ääressä. Ihmetys käväisee hänen kasvoillaan, mutta sitten hän taas kääntyy katsomaan kahvinkeitintä. Varovasti hän napsauttaa katkaisijasta ja hiukan hätkähtää. Naurahdamme taas.
"Kätevä on sekin kottikärri ja kevyt käteen se kirjavainen hara!"

Ps. Jos tunnistat vieraani, kerro mulle, mistä tunnistit.

Voihan vetoketju

Menin kangaskauppaan. Piti ostaa kangasta uusia sohvatyynyjä varten. Valitseminen oli vaikeaa, kun vaihtoehtoja oli niin paljon. Punaista menin alunperin hakemaan. Sopivan sävyn ja materiaalin löydettyäni huomasin hienoja vaihtoehtoja vihreiden ja violettien kankaiden kokoelmassa... ja päädyin lopulta musta-valkoisiin geometrisiin... No sitten myyjää odotellessani sain reilun vartin harkinta-aikaa ja palasin takaisin sen alkuperäisen punaisen luo. Heitin arpaa musta-valkoisten ja punaisen välillä - ja ties monesko kierros oli menossa, kun myyjä yllättäen vapautui edellisestä asiakkaasta ja kysyi sen vakiokysymyksen: "Mitä rouvalle saisi olla?" Olin vähällä lähteä tyhjin käsin, koska en pidä tuosta rouvittelusta, mutta tajusin onneksi ajoissa, että jos lähtisin, joutuisin tyytymään niihin nuhjuisiksi nuijittuihin ja saumoistaan ratkenneisiin vanhoihin sohvatyynyihin vielä seuraavankin vuoden - ja niinpä vastasin ystävällisesti: "Tätä punaista kahteen sohvatyynyyn - ja tuota musta-valkoista kahteen muuhuun ja vielä tuota toista geometrista kahteen..." Siinä vaiheessa muistin, että onhan meidän itsekin mahduttava sohvalle istumaan - ei sitä kokonaan voi täyttää tyynyillä, vaikka aika ihanaa sekin harmaa-valkoinen pallokuosi olisi ollut.
Kangas mitattiin ja leikattiin nopeasti ja ammattitaitoisesti... tsip-tsip - ja seuraava kysymys kuului: "Tarviiko rouva lankaa?" Rouva ilmoitti, että rouvalla on mustaa ja valkoista, mutta se juuri oikea punaisen sävy puuttuu. Siispä siirryttiin myymälän takanurkkaan, jossa päästiin sihtailemaan, mikä punaisista katoaisi parhaiten kankaan sävyyn. Oli siinä sihtaamista. Sitten myyjä esitti kohtalokkaan kysymyksen: "Aikooko rouva ommella vetoketjun tyynyihin?"
Jos olisin arvannut, mihin tuohon kysymykseen myöntävästi vastaaminen johtaa, olisin sullonut punaisen kankaan suureen suuhuni ja kumartanut kiitokseni ja siirtynyt kassalle. Mutta ei! Järjen käytön ja harkinnan  sijaan kysyinkin:" Osaisinkohan minä ommella sen? Olisihan se kätevää, että päällisen voisi välillä irrottaa ja pestä..." "Oi, se on helppo homma?" totesi myyjä iloisesti ja alkoi nopeasti ja päättäväisesti neuvoa, kuinka vetoketjun ompelu tapahtuu. Samalla hän käänteli ja taitteli punaista kangaspalaani somilla ja näppärillä  kätösillään ja kertoi, kuinka "tuosta taitetaan ja sitten vain vaihdetaan paininjalka ja hurautetaan tuosta ja tuosta ja tsip - siinä se on". Näin jo sieluni silmin siististi ommellun vetoketjun tyynyn pidemmällä sivulla ja painoin tiukasti taka-alalle muistikuvat, joita pulpahteli unholan merestä... sekin lasten haalarin vetoketju... olisko ollut 1989 ja sitten se harmaan lempineuleeni vetoketju, joka vuonna 2002 jäi kuvisluokan paperileikkurin terän väliin ja katkesi... Saattavat olla edelleen muuten siellä korjattavien vaatteiden ja vaihdettavien vetoketjujen arkistossa yläkaapin perukoilla... Pitäisiköhän tsekata, olisiko siitä haalarista lapsenlapselle? Hihii, poika saisi isänsä haalarin! Jos sen vetoketjun saisi vaihdetuksi.
Kangaskauppareissusta on nyt kulunut jo reilu viikko. Ompelukone on tököttänyt olohuoneen isolla pöydällä käyttövalmiina ja punainen tyynykangas siinä vetoketjun vieressä siisteillä laskoksilla. Kangas on pesty ja silitetty. Sisustyynykin on pesty. Sakset terotettu. Aluslanka puolattu. Lisäksi olen lukenut läpi koneen seikkaperäisen manuaalin - myös saksankielisen version - ja ihastellut venäläisiä aakkosia sen kolmannessa osassa. Ja olisin kai tehnyt paljon muutakin valmisteluhommaa, jos vain olisin jotain keksinyt. Mutta tänä iltana tajusin, että nyt se on vaan aloitettava. Vetoketjun ompelu. Uh.
Ja niin minä tein sen. Minä tein sen. Kahdesti. No, kolmesti. Siis neljästi, jos se toinenkin tyyny lasketaan.
Eka yritys piti purkaa, kun vetoketju olisi tullut väärinpäin. Toisella kerralla varmaan kangas oli väärinpäin. En ole ihan varma. Jotenkin se oli väärin. Kummallisen näköinen. Pullotti keskeltä. Kolmannen kerran jälkeen olin hyvin lähellä kaivaa nuppineulat ja harsinlangat esiin, mutta siihen en kuitenkaan sortunut. Olen sentään tehnyt tyttärelle yöpaidan niin, että pyysin häntä makaamaan kankaan päälle, että saisin kankaan leikatuksi oikean mittaiseksi. Minä kun en käytä kaavoja enkä harsi. Nuppineulatkin vaan pistelee.
Jossain vaiheessa kone alkoi päästellä outoja ääniä ja syrttäsi lankaa kankaan alle. Aluslanka myös siinä katkesi. Ja päällyslanka. Ja tapahtui muutama muu hiukan teknisempi välikohtaus. Ja muutama muu ihan inhimillinen välikohtaus. Ja muutama aika äänekäs välikohtaus, jossa karistelin karstaa keuhkoputkista ja anelin armoa ompeluvärkkien ja vetoketjujen tosiketkuilta haltijanretkuiltakin... Kunnes lopulta, vihoviimeisten sivusaumojen hurautuksen jälkeen valmis tyynynpäällinen vetoketjuineen oli käsissäni ja huomasin, että se oli nurinpäin ja vetoketju tiukasti kiinni. Sakset, virkkuukoukku ja katkennut etusormen kynsi - ja niin siitäkin ongelmasta selvittiin. Toinen päällinen oli helpompi. Huomattavasti helpompi. Ompelukoneen sisältä vain tupsahti öljyinen pölytöllerö ja jätti pienen merkin ihan siihen vetoketjun viereen. Sen pienen laukkalangan ja solmun kohdalle. Mutta päällinenhän on niin helppo irrottaa ja pesaista, kun on vetoketju.

Ihanaa, että meillä on nyt uudet päälliset kahdessa sohvatyynyssä. Niitä on mukava asetella sohvalle niin, että vetoketjut näkyvät. Verenpainekin tuntuu laskeneen ihan normirajoihin. Hyvästä mielestä.
Vielä olisi ne musta-valkoiset ja ne geometriset - ja jos vielä sen harmaan neuleen vetoketjun ... Uh. Ehkä ensi viikolla. Tai sitten joulun jälkeen... Kunhan ne haltijatontut ovat oikeasti leppyneet.

Jännitystä elämässä

Kello oli tarkalleen 12.02, kun hän astui pihalta tielle aikomuksenaan lähteä päiväkävelylle - ja samassa hän väpsähti... "Mitä?!? Auto!?!" Kapean asvalttitien levikkeellä seisoi auto! Vieras auto. Ei kuljettajaa. Ei ketään. Vain tyhjä auto. Hän jähmettyi paikalleen ja kaivoi vaistomaisesti kameran esiin. "Kenen auto? Missä on kuljettaja?" Hän pälyili jännittyneenä ympärilleen. Ei ketään näkyvissä. Mielessä alkoi kiertää monenlaisia mielikuvia. "Mitä on tapahtunut?" Kului muutamia minuutteja - ja kun edelleenkään ketään ei näkynyt, ei kuulunut eikä mitään tapahtunut, hän rauhoittui ja lähti jatkamaan matkaa. Keli oli mukava, mutta joulukuun toisen päivän tapaan vain varovaisen valoisa.

Pari kilometriä metsätietä vaellettuaan hän ajatteli, että olisi mukava vaihtaa reittiä ja siirtyä kapealle polulle, joka veisi hänet uusiin paikkoihin - kenties jonnekin, missä hän ei vielä ollut käynyt. Päästyään polulle ja erilaisen kävelyrytmin alkuun, menosuunnasta kuului valtava, kajakka pamaus. "Mitä? Mikä se oli? Ampuiko joku? On varmaan viisainta palata tielle tältä polulta... ties mitä tuolla metsän pimennossa tapahtuu!" Syke tuntui kiivaana ohimoillakin, kun hän mieli levottomana palasi tielle. "Vielä kilometri ja sitten pääsen ihmisten ilmoille! Vaikka eipä taloissa kylällä taida juuri ketään olla kotosalla tähän aikaan. Ja autioksi jääneissä tai kesäasunnoiksi muuttuneissa ei senkään vertaa."

Reipas kävely lämmitti ja levoton olo unohtui. Ajatukset kulkivat tutuissa ihmisissä ja tienvarren talojen tapahtumissa. Vielä pieni ylämäki, lyhyt alamäki ja sitten viimeinen tiukka mutka ennen kotiin johtavaa muutaman sadan metrin suoraa. Alamäen kohdalla metsästä tuli tien yli yhtäkkiä iso rusakko. Se liikkui hitaasti ja vaivalloisesti, vasenta takajalkaansa kannatellen. Oli pysähdyttävä ja annettava vammautuneen rusakon mennä rauhassa tien vasemmalla puolella olevan kesähuvilan rantaan. "Surkea kohtalo, kun joutuu aloittamaan talvensa kipeän takajalan kanssa."

Ennen kotipihaan laskeutumista oli vielä käveltävä levikkeelle pysäköidyn auton ohi. Ei näkynyt kuljettajaa vieläkään. Takapenkillä lojui vihreä, pitkänomainen, tyhjä kangaspussi, jossa näkyi ruskea nahkaremmi. "Pussi on asetta varten!" 

Matalalta paistava joulukuinen aurinko välähti puiden välistä samanaikaisesti syntyneen ajatuksen kanssa - ja hän tajusi, mistä tässä kaikessa oli kysymys.

"Olenkohan minä katsonut liian monta Wallanderia?" kysyn vieläkin - tätä illansuussa kirjoittaessani - itseltäni, kun ketään muutakaan ei ole, jolta kysyä. 

No niin... jos arkisin näkee ihmisiä vain telkkarissa. 

No niin jos mikään auto ei ikinä ole pysäköitynä meidän tien levikkeelle - paitsi Ritvan punainen auto kerran, kun hän kävi kankaalla sienessä. Olisko pari vuotta sitten syksyllä.

No niin jos oikeasti tykkää Wallandereista. 

No niin jos mielellään leikkii mielikuvilla. 

No niin jos kaipaa vähän jännitystä elämään. 

(Ainakin sillä melkein jokapäiväisellä, aina samalla, tavanomaisella päiväkävelyllään - ja rusakotkin kun kokee jotenkin naapureikseen, kanssaeläjiksi. Vaikka ne ryökäleet, pahuksen pitkäkorvat, syövätkin minun omenapuut ja kaikenlaista muutakin!)

Onko sopiva rytmi?

... hän kysyy - ja tarkoittaa löylynheittoväliä lauantaisaunassa.

Kuva saunan ikkunanäkymästä on otettu päivällä, koska talvi-iltaisin - jolloin meillä useimmiten saunotaan - siitä ei näy mitään... enintään joku hämyinen, vesihöyryinen heijastus vieressä istuvasta saunojasta.
Saunominen on ihanaa - ja hiukan hassuakin, kun alkaa ajatella... istua nyt kuumassa, kosteassa huoneessa ja roiskia vettä tulikuumille kiville. Ähistä ja hikoilla. Tuijottaa tulenläikettä tai omia varpaitaan. Ähistä taas tai ainakin huokailla.

Sauna laitetaan lämmitä aina maailmalta palaaville - ja useasti siellä pidetään myös pitkiä ja puheliaita naisten- ja miestensaunoja kyläilevien läheisten kanssa. Jutut on saunassa jotenkin erilaisia kuin keittiössä tai sohvannurkassa puhutut. Ja huolet valuvat hien mukana viemäriin. Melkein aina.

"Ii-ässä-ää...

... eipä tässä nää, on niin pimiä kun pässinpää!"

Noin loruili Hanna-mummi, kun tuli sähkökatkos. Noin loruili äiti, kun tuli sähkökatkos. Noinpa sitten loruilen minäkin.

Aamuyöllä alkanut sähkökatkos jatkui pitkälle aamupäivään. Aamutoimiin tuli ihan uusi meininki. Heti, kun muistin, mihin tulitikut jäi edellisen sähkökatkon jälkeen, ja heti, kun löysin ne umpipimeässä haparoiden, maailmanjärjestys palasi. Kynttilät on kyllä ihana asia. Ja sitten löytyi otsalamppu ja ledilyhtykin - niitä en kuitenkaan arvannut pitkään poltella. Mistä sitä tietää, kuinka kauan katkos kestää ja voi tulla todellistakin tarvetta. Aamukahvista ja kaurapuurosta unelmoin hetken. Jääkaappia ei kannattanut avata. Ilmalämpöpumppukaan ei toiminut, joten viileys alkoi tuntua. Uuninlämmityksestä en vielä innostunut. Ei kuulunut hurinoita, ei mitään. Ihana pimeä hiljaisuus. Puolisen tuntia kului ihan mukavasti esiäitejä miettiessä... miten aikainen aamu sujui ja kului heillä, kun sähköstä ei ollut tietoakaan. Sitten alkoi jo tylsistyttää. Haluais tehdä jotain, kuulla jotain, nähdäkin jotain. Uusista rilleistäkään ei juuri apua ollut - pimeässä ei näe, ei.

Ainoaksi (järkeväksi) vaihtoehdoksi jäi ryömiminen peiton alle. Näin mukavaa unta.
Ulkona satoi valkoista lunta. Ahkeroikaa sähköihmiset. Minä vaan nukun.

Ps. Ilman aamukahvia ja kirkasvaloa töihin lähtenyt aviomies osoitti suurta ymmärrystä, kun soitti, että joko sähkö on palannut - olisi voinut kuulemma hakea takeawaykahvin huoltoasemalta ja ohiajaessaan tuoda. Ei tarvinnut, kun aamupäiväkahvini höyrysi jo kupissa ja asensi osaltaan maailmanjärjestystä kohdilleen.

Liimaa sormenpäissä - joulureseptiikka päivitetty

Nyt on takana ainakin kolmenkymmentä vuotta kestänyt reseptien keruu  ja vuosi sitten niiden leikkaaminen, lajittelu, sommittelu ja liimaus. Siis jouluruokien ja leivonnaisten osalta. Tuloksena on kaksi noin 200-sivuista, A4-kokoista kirjaa. Ja nyt ne on täydennetty ja päivitetty. Olen ihan tyytyväinen. Ainakin ensi jouluun asti.

Suurin osa resepteistä ja kuvista on lehdistä leikattuja, ammattilaisten tekemiä, mutta jotain perittyä ja omaakin on joukossa. Useimpia on kokeiltu ja mieluisaksi havaittu - joitakin tallennettu kokeiltavaksi sitten joskus. Julkaisukelpoisia kirjoja nämä eivät todellakaan ole, mutta kotioloissa on mukava, kun löytää haluamansa aika helposti eikä tarvitse hämmennellä isoa paperikasaa eikä kaivella sekavaa pahvilaatikkoa ohjetta etsiessään. Lajittelu, järjestely ja sommittelu oli ihan parasta - leikkaaminen ja liimaaminenkin ajoittain todella hauskaa askartelua. Pitkistä kynsistä oli huomattava apu puuhassa.

Lajittelin ohjeet suolaisiin ja makeisiin, molemmat omiin kirjoihin. Lisäksi järjestin ohjeet materiaalien mukaan omiksi sivuikseen tai aukeamiksi - esim. laatikot, kinkku, poro, lohi, silli, piparit, tortut, piirakat, kakut, leivät, salaatit, kastikkeet jne. Se, että silli- ja silakkareseptejä on ainakin 40 ja lohijuttuja vieläkin enemmän, vähän mietitytti tehdessä, mutta oli vaikea jättää mitään poiskaan, kun kaikki tuntuivat niin herkullisilta. Ja kuitenkin kaikista kerätyistä sain karsituksi suurimman osan. Karsintaperusteina pidin kokeilujani, makua ja kiinnostavuutta - ja olihan kasoissa aina samankaltaisiakin ohjeita. Jouluruuissa on paljon klassikoita, joita ei käy muuttaminen. Tai voihan sitä kokeilla - ja sitten palata taas vanhaan tuttuun maistuvaan ohjeeseen.

Aika paljon olen tässä projektissa oppinut ja kiinnostus ruuanlaittoon on saanut uusia piirteitä. Hauskaa on myös ollut eri vuosikymmenien trendien ja tyylien havainnointi. Valokuvista ja astioista tunnistan ajan ja paikankin. Esillepanossa erottuu edukseen useasti brittilehtien ja ranskalaisten ruuat sekä Glorian, Kotilieden ja Hesarin herkut. Äidin, mummin, anopin, siskojen ja omien lasten antamat reseptit ovat melkein aarteiksi luokiteltavia - niihin kytkeytyy paljon muutakin kuin vain ruuanvalmistusohje. Tarinat ovat ruuankin mukana tärkeitä. Siitä syystä en ole halunnut kirjoittaa reseptejä puhtaaksi enkä leikata pois rasvatahroja tai kommentteja, joita on töhritty reseptien reunoihin. Omat sovellukset ja twistaukset olen myös laittanut sellaisenaan mukaan.

Ruokakuvaajien ja koko kuvausryhmän ammattitaito on tullut näkyväksi ja toisaalta monet ihan feikit sumutukset tai photoshoppaukset olen alkanut myös havaita - siitäkin syystä, että itsekin kuvaan ruokia lähes päivittäin. Valo ja värit vaikuttavat paljon materiaalintuntuun - kelmeän kalpea makaroonilaatikko ei houkuta eikä öljyisennäköiset kuullotetut kasvikset pääse oikeuksiinsa hellan keltaisessa valokeilassa. Ja joskus kuvatun kauraleivän rouhean rapea pinta alkaa tuoksua ja maistua ihan oikeasti. Silloin on alettava leipoa, vaikka iltayöstä... kesken kaiken. Keittokirjat eivät ole unilukemista.

Mielenkiintoiset astiat, tekstiilit ja muu rekvisiitta tekevät tunnelmaa, mutta tällä hetkellä muodissa oleva murustelu ja tekotahrat eivät monestikaan ole enää oikein uskottavaa koristelua - ainakin nyt ne kyllästyttävät minua melkein yhtä paljon kuin muruset pöydällä ja lattialla yleensäkin. Taidan olla isäni tytär. Tahrojen suhteen olen eri maata. Rakastan niitä jotenkin kieroutuneesti liinoissa ja pöydillä. Samoin leikkuujälkien ornamentiikkaa.

Ps. Jokohan tänä keväänä syntyy pääsiäisruokakirja. Ja juhannusruokakirja. Ja grillauskirja. Ja syksynsatokirja. Ja yrttiruokakirja. Ja juomakirja. Ja juhlamenukirja. Ja ylistyskirja kaurapuurolle.

Tsilii-tsilei

2015 chilikylvöt kuvassa 12 tuntia sitten tehtyinä. Siemenet ovat jo hiukan imeneet kosteutta styroxin päällä olevasta talouspaperista, joka puolestaan säilyy märkänä kelluessaan veden pinnalla, styroxlevyn ympärillä. Lautat ovat kannellisissa tuppereissa, lämpimässä, leivinuunin päällä, nyt vajaan viikon varmaan.
Annuumeja, baccatumeja, chinensiksiä, pubescenseja, frutescenseja, praetermissumeita, chacoënseja, villichili ja thaichilejä. Kapsaisiinin tarve tulee varmasti tyydytetyksi, jos nuo kaikki kasvavat, kukkivat ja kypsyvät podeja täyteen. Vähempikin riittäisi, mutta aina sitä liian kanssa pärjää (sanoo Penttikin). Kokeilemattomia lajikkeita on vielä tuhansia, kokeiltuja jokunen sata. Läheskään kaikkia ei ole päästy maistelemaan, sillä lämmittämätön kasvihuone ja joidenkin kasvukausien hidas alku (mun kiireet) tai nopea loppu (aikainen pakkanen) ovat tehneet tenää tuotannolle. Minusta se ei kuitenkaan ole ongelma, koska kasvun seuraaminen on niin mukavaa. Ja kaikki tämä puuhastelu on hauskinta, mitä tiedän... no, ainakin viidenneksi hauskinta, mitä tiedän! Ja joka vuosi on satoa saatu kuitenkin sen verran, että kaupasta ei ole tarvinnut ostaa - mitä nyt joskus kevättalvella, kun on tarvittu tuoretta chiliä johonkin sörsseliin.
Muutama päivä pitäisi malttaa odottaa ja sitten alan siirtää itäneitä kylvömultapurkkeihin. Mutku ei malttais. Monesti päivässä käyn kurkkimassa kannen alle... ja kehun ääneen ensimmäiset itäjät!

Ps. Ekat maistiaiset saa jo sormenpäistä, kun taas unohdin kertakäyttöhanskat siementen käsittelyssä. No, kunhan en silmiä hiero...